Minä ja mieheni olemme olleet yhdessä jo kymmenen vuotta, joista kuusi vuotta olemme olleet avioliitossa. Näiden vuosien aikana olemme saaneet kaksi lasta vanhempi poikamme on nyt yhdeksänvuotias ja nuorempi on vasta viiden kuukauden ikäinen.
Asumme kaksiossa, jonka sain aikoinaan perintönä mummoltani. Talo on vanha, mutta se on meidän omamme.
Pojallamme on pian syntymäpäiväjuhlat. Päätimme järjestää juhlat kotona, sillä rahatilanne on tällä hetkellä tiukka. Ja juuri siitä syttyikin riita. Omat sukulaiseni eivät valitettavasti pääse paikalle, mutta mieheni sukulaiset ovat jo ilmoittaneet tulostaan koko joukko on tulossa kerralla ja aikovat vielä jäädä yöksi. Mihin ihmeessä heidät saisin mahtumaan?
En ole tottunut tällaiseen vierailuun. Yleensä vieraat käyvät meillä muutaman tunnin kylässä, eivätkä jää yöksi. Eikö heillä olisi mahdollista mennä johonkin kaupungin monista hotelleista ne ovat kuitenkin avoinna ympäri vuorokauden?
Riitelimme tästä asiasta niin kovasti, että päätimme hetkeksi asua eri osoitteissa. Miksi olen tällainen periaatteen nainen? Ensinnäkin, appivanhempani eivät ole tunnettuja siisteydestään he peseytyvät vain kerran viikossa. Voin vain kuvitella, millainen haju asuntoon tulisi, jos he jäisivät yöksi. Ja minulla on pienet lapset! Lisäksi en ymmärrä, miksi heidän täytyisi jäädä yöksi, kun asuvat kuitenkin ihan lähettyvillä. Olenko väärässä vai oikeassa?
Mieheni uskoo vakaasti, että en tule toimeen ilman häntä. No, saapa nähdäNiinä iltoina, kun olin yksin kaksiossamme ja vauva nukkui, katselin poikani piirustusta keittiön seinällä: siinä olimme kaikki minä, mieheni, lapset, jopa appivanhemmat piirrettyinä suurina, värikkäinä hahmoina, joiden kädet ulottuivat toisiinsa kiinni.
Ajattelin, etten ehkä koskaan tule täysin ymmärtämään mieheni sukua enkä välttämättä hyväksy heidän tapojaan, mutta samalla tajusin tämän kaiken keskellä, kuinka tärkeätä on löytää oma rauha ja rajat, mutta myös suvaita erilaisuutta.
Syntymäpäivät saapuivat, ja vaikka asuimme yhä kahdessa eri osoitteessa, päätimme järjestää juhlat yhdessä. Appivanhempani toivat omat vuodevaatteensa, pysyivät kohteliaasti olohuoneen puolella ja toivat tullessaan myös kasan vastaleivottuja pullia, jotka tuoksuivat yllättävän hyvältä. Kukaan ei jäänyt yöksi yllättäen he sanoivat itse, että hotellissa olisi helpompaa.
Poikani nauru täytti pienen asunnon, ja yhtäkkiä kaikki huoleni tuntuivat hetkeksi ihan mitättömiltä. Ilta-auringossa, kun istuimme parvekkeella hiljaisuudessa, mieheni otti kädestä kiinni. Kun katsoimme toisiamme, tajusin jotain tärkeää: olimme molemmat oppineet, etteivät perheen rajat kulje vain ovenpielissä, vaan sydämessä.
Ja vaikka elämä ei ikinä olisi täysin siistiä eikä ongelmatonta, ehkä sillä ei ollutkaan väliä. Me olimme perhe omalla, hieman hullunkurisella tavallamme. Ja juuri niin halusin sen olevan.
