En olisi koskaan uskonut, että voisin olla mustasukkainen omalle lapselleni. Kuulostaa pahalta, tiedän, mutta se on totuus.
Kun tyttäreni Iiris syntyi, olin kaksikymmentäkuusi. Nuori, peloissani, mutta onnellinen. Kaikki pyöri hänen ympärillään. Jätin työni pystyäkseni hoitamaan häntä. Mieheni Jari teki pitkää päivää rakennuksilla, eikä ollut juuri kotona. Minä olin kaikki äiti, isä ja ystävä.
Vuodet kuluivat huomaamatta. Iiris kasvoi, ja olin ylpeä jokaisesta hänen askeleestaan. Ostin hänelle juhliin kauneimmat mekot, istuin yötä myöten hänen kanssaan kun hän luki kokeisiin, paistoin sunnuntaisin hänen lempikarjalanpiiraita. Elin hänen kauttaan, huomaamattani.
Kun Iiris tuli teini-ikään, hän alkoi vetäytyä omiin oloihinsa. Toistin itselleni, että se on normaalia lasten kuuluu kasvaa pois vanhemmistaan. Mutta sisälläni tunsin tyhjyyden. Hän ei enää kertonut minulle kaikkea. Oli salaisuuksia, uusia ystäviä ja maailma, jossa en enää ollut keskeinen osa.
Sitten tuli lakkiaiset. Katsoin kun Iiris laskeutui portaita alas juhlapuvussaan, ja henkeni salpautui. Hän oli kaunis, itsevarma ja säteili. Hänen vierellään seisoi nuori poika, joka katsoi häntä ihaillen. Tunsin ylpeyden rinnalla jotakin muuta pelkoa siitä, että menettäisin hänet.
Kun hän muutti opiskelujen perässä Tampereelle, koti hiljeni. Aamulla herätessä ei enää ollut kiirettä kouluun. Ei ollut hajallaan olevia kirjoja, ei naurua. Mieheni Jari oli tottunut hiljaisuuteen, minulle se oli kuin rangaistus.
Aloin soitella Iirikselle päivittäin. Kyselin mitä hän söi, missä liikkui ja kenen kanssa oli. Tunsin, että hän muuttui yhä varautuneemmaksi. Joskus hän ei vastannut ollenkaan, ja loukkaannuin. Ajattelin, että olin antanut kaikkeni hänelle, ja nyt hänellä ei ollut aikaa minulle.
Eräänä viikonloppuna Iiris tuli kotiin. Huomasin heti, että hän oli muuttunut itsenäisempi, luottavaisempi. Hän kertoi uusista suunnitelmistaan, kesätyöstä, unelmistaan. Sen sijaan, että olisin iloinnut, aloin muistuttaa miten vaikeaa ja vaarallista maailma on, ja kuinka hänen täytyy olla varovainen. Näin, kuinka hänen silmänsä tummenivat. Silloin ymmärsin ensimmäistä kertaa, että tukahdutin häntä.
Samana iltana istuin yksin keittiössä ja mietin, kuka oikeastaan olin äitiyden lisäksi. En löytänyt vastausta pitkään aikaan. Olin tottunut elämään tyttäreni kautta ja hautasin omat toiveeni ja tarpeeni. Olin unohtanut itseni.
Ilmoittauduin kirjanpitokurssille. Olen aina ollut hyvä numeroiden kanssa, mutta koskaan ei ollut rohkeutta aloittaa alusta. Löysin osa-aikaisen työn. Aloin käydä kahvilla ystävieni kanssa, jotka olin vuosiksi laiminlyönyt. Ensiaskeleet olivat vaikeita, mutta vähitellen hengittäminen helpottui.
Vähitellen suhteemme Iirikseen muuttui. Lopetin ylenpalttisen kyselemisen, aloin kuunnella häntä kuin toista aikuista. Hän alkoi jakaa enemmän asioita itsestään minulle. Ymmärsin, että rakkaus ei ole siinä, että pitää kiinni hinnalla millä hyvänsä, vaan siinä, että uskaltaa päästää irti ja antaa siivet.
Toki kaipaan häntä vieläkin. Kaipaan hänen ääntään toisessa huoneessa, hänen sotkuaan ja läsnäoloaan. En kuitenkaan enää ole kateellinen hänen elämälleen. Katselen ylpeänä, kuinka hän jatkaa kohti omia unelmiaan, ja olen iloinen, että olen saanut rakentaa pohjaa hänen elämälleen en esteenä, vaan tukena.
Olen oppinut, etteivät lapset ole meidän omaisuuttamme. He ovat vieraita kodissamme hetken aikaa. Meidän tehtävämme ei ole pitää heitä kiinni, vaan auttaa heitä lähtemään maailmalle varmoina ja vahvoina.
Oivalsin myös, ettei naisen pidä kadottaa itseään äitiyden rooliin. Kun lapset kasvavat ja lähtevät, on tärkeää, että jäljelle jää edelleen oma itsensä.
