Lauri istui ikkunalaudalla ja tuijotti höyryistä maisemaa ulkona, missä kaupunki tuntui venyvän kuin juustoinen piirakka. Hän odotti isäänsä, vaikka aika ei ollut normaalia vaan vääntyi solmuiksi, sillä hänen äitinsä oli lähtenyt pois jo kaksi vuotta sitten. Isä oli joskus surullisena sanonut: Hän hankki uuden perheen. Miksi äiti kulki pois poikansa luota? Kukaan ei tiennyt, eikä Lauri koskaan saanut selvyyttä. Vain muistot alkoivat haalistua kuin lumen jäljet keväällä.
Isä teki kaikkensa Laurin vuoksi. Lauri oli kymmenen aikuinen, ainakin unessa, eikä enää ollut salaisuuksia. Lauri osasi pestä astiat ja järjestellä merkkipaitoja kaappiin. Hän ei enää leluista välittänyt. Hänestä tuli iso mies, mutta yksinäisyys pujahti hänen niskaansa kuin villakäärme. Hän kaipasi koiraansa. Mutta isä oli kieltänyt hänen toiveensa.
Kenelle se jäisi? isä huokaili, työn lomassa. Minä käyn töissä, sinä käyt koulua, ja olet vielä poikanen.
Isä toi lopulta kotiin jotakin muuta kuin koiran. Hän toi naisen, jonka nimi oli Eeva. Eeva asettui heidän kotiinsa vaaleaan kerrostalon asuntoon, jonka seinät olivat kuin vaniljapulla. Lauri päätti, ettei puhuisi Eevalle lainkaan. Hän oli ylimääräinen, kuin hylätty suklaapala. Isä kutsui häntä vaimokseen ja toivoi Laurille äidin takaisin.
En tarvitse häntä! Lauri sanoi selvästi, ja palasi ikkunalaudalle. Niin he elivät Lauri näki, miten isä oli iloinen Eevan kanssa. He olivat kohteliaita, nauroivat, halasivat kuin kaksi sateenkaarta. Lauri oli silti vihainen.
Isä, haluan että hän lähtee. Lauri, ei niin voi tehdä. Meidän on vaikea elää ilman naista vaimoa ja äitiä.
Unessa tuli outo lämpö: aurinko paistoi takaperin ja pojat pihalla juoksivat ylösalaisin. Laurin uudet ystävät kertoivat, että isä ja uusi äiti lähettäisivät hänet lastenkotiin.
Lauri pelästyi. Miksi eivät? He saisivat oman lapsen, ja hän olisi vain tiellä. Lauri päätti varautua, keräsi talteen unenpölyn ja varautui vieraille. Hän kuuli sattumalta jonkin lauseen jäänteet: Sehän pärjää siellä, pitää lähettää sinne.
Se päättyi siihen, Lauri ajatteli. Pitkän yön hän valvoi, eikä nukkunut, ja aamulla päätti hankkiutua eroon Eevasta. Hän teki pieniä kiusantekoja suolasi teen, jätti paistinpannun kuumalle liedelle odottamaan. Hän oli totisesti häirikkö. Eeva ymmärsi ja kutsui Laurin juttelemaan.
Lauri, meidän täytyy puhua. Sinä olet vihainen. En minä mistään ole vihainen, Lauri yritti kiemurrella pois. Lauri, en tahdo satuttaa sinua enkä olla ilkeä, rakas En ole sinun rakas! heidän unisissa sanoissaan kuului outo musiikki.
Me vuokrasimme mökin kesäksi haluttiin yllättää sinut, mutta kai on aika kertoa totuus. Isä löysi koiran! Tänään haetaan se. Voit tulla mukaan. Ei valehteletko? Lauri kysyi uskomattomalla innolla, ja yhtäkkiä halasi Eevaa niin kovaa, ettei unenkäänteissä ollut mitään järkeä.
Eeva melkein itki: Ole iloinen, kaikki järjestyy, ei tarvitse itkeä, hän silitti Laurin tukkaa kuin tuuli, jonka käsi on pehmeä.
Kun isä tuli töistä (rahaa lensi ilmoille kuin eurot saunassa), he lähtivät hakemaan pentua. Laurista tuli taas lempeä Eeva oli pudonnut unesta vihollisen roolista pois. He sopivat. Koira torkkui Laurin sylissä, koko perhe oli unen lailla onnellinen, kuin olisivat lakanneet olemasta ja muuttuneet kirkkaaksi sumuksi Helsingin yllä.
