Kun minä ja Oskari menimme naimisiin viisitoista vuotta sitten, anoppini teki heti selväksi, ettemme koskaan tulisi olemaan ystäviä. Naimisiin menimme, mutta minä ja Oskari emme saaneet lapsia. Odotimme kymmenen pitkää vuotta. Ja sitten lopulta Jumala siunasi meitä pojalla ja tyttärellä.
Niiden vuosien aikana Oskarilla meni hyvin töissä. Hän toimi suuren yrityksen johtajana, joten sain olla kotona hoitamassa lapsia äitiyslomalla ja nauttia arjesta heidän kanssaan. Se sopi minulle mainiosti.
Äitini asui kaukana pohjoisessa, joten hän ei pystynyt auttamaan arjessa, eikä anoppinikan muuttanut asennettaan minua kohtaan näiden viidentoista vuoden aikana. Hänen silmissään olin yhä vain maatalon tyttö, joka oli vienyt hänen poikansa. Anoppi olisi toivonut pojalleen paremman vaimon, mutta Oskari valitsi minut.
Oma onnellinen maailmani romahti yhdessä hetkessä.
Eräänä päivänä palattuani kotiin lasten kanssa lenkiltä, näin yöpöydällä irrallisen paperilapun. Kävellessäni huomasin, ettei Oskarin tavaroita enää ollut asunnossa. Hän oli jättänyt minut lapulla luki hutiloiden: Anna anteeksi, mutta olen rakastunut toiseen. Älä etsi minua, tiedän että olet vahva ja pärjäät… Uskothan minua, näin on parempi.
Soitin paniikissa Oskarille heti, mutta vastaukseksi sain vain hiljaisuutta. Hän ei enää vastannut puheluihin. Oskari katosi täysin elämästämme, jättäen minut ja lapset selviämään yksin. En tiennyt mitään en minne hän oli mennyt, en kenen kanssa. Lopulta soitin epätoivoissani anopille.
Sinun syysihän tämä kaikki on, hän totesi voitonriemuisena. Minähän sanoin että näin tässä vielä käy. Että miltä itsestäsi tuntuu nyt?
Olin aivan ymmälläni: miksi kaikki kaatuu minun niskaani? Olinko tehnyt jotain väärin? Oli vaikea hyväksyä tilanne ja vielä vaikeampaa yrittää kuvitella tulevaa. Oskari ei ollut jättänyt meille euroakaan, joten rahatilanne oli äärimmäisen huono.
En voinut palata töihin, koska lastenhoito ei järjestynyt. Sitten muistin aikoinaan tehneeni osa-aikaista tutkimustyötä kirjoittamalla julkaisuja etätyönä. Sinnittelin tuolla pienellä tulolla noin puoli vuotta. Koko sinä aikana Oskarista ei kuulunut mitään.
***
Myöhäinen ovenkoputus eräänä syksyisenä iltana sai minut kuvittelemaan, että joku naapureista oli asialla. Kun avasin oven, yllätyin nähdessäni anoppini ovella. Hän purskahti heti itkuun, ja pyysin hänet sisälle.
Sain kuulla, että Oskarin uusi nuori kumppani oli oikea huijari hän oli vienyt Oskarilta melkein kaiken, jättäen heidän elämänsä kaaokseen. Nyt he sinnittelevät juuri ja juuri arjessa. Anoppi pyysi minulta, voisiko jäädä meille asumaan. Ja minä… en tiedä mitä pitäisi tehdä pitäisikö antaa anteeksi, vai tehdä niin kuin he tekivät minulle käännyttää ovi kiinni ja sulkea elämästämme?
