Varahuone
Mikko laski eteiseen kaksi tapettirullaa ja tönäisi olallaan varahuoneen oven auki ottamatta edes kenkiä pois. Ovi kolahti johonkin pehmeään eikä auennut kokonaan. Mikko huokaisi ja veti kovemmin, tuntien, miten töissä kasvaneesta ärtymyksestä purkautui osa kurkkuun asti.
No just, hän sanoi huoneelle, vaikka keittiöstä ei ollut vielä muuta kuin vaimea kahvilta tuoksuva ilta. Taas näin.
Huoneessa lojui muovisäkkejä täynnä vaatteita, elektroniikkaroskia sisältäviä laatikoita, seinää vasten nojasi vanha patja ja hyllyn päällä oli lajitelma tyhjiä hillopurkkeja, kirjoja ja outoja johtoja. Kaiken keskellä kiemurteli kapea väylä ikkunalle, jonka reunalla pölyttyi joulukoristelaatikko.
Piia ilmestyi takaa, kuivasi käsiään keittiöpyyhkeeseen.
Ostitko jo tapetit? hän kysyi, katse kuitenkin porautui varahuoneeseen kuin sinne olisi yön aikana itänyt uusia tavaroita.
Ostin. Sekä maalin että tasoitteenkin, Mikko liuutti rullat käytävän seinustalle pois tieltä. Mutta tänään pitäisi saada edes ovi ihan auki.
Piia kumartui sanattomana, tarttui muovisäkkiin ja veti sen puolisen metriä syrjään. Ovi myöntyi.
Tehdään kunnolla, hän sanoi. Tänään on siivouspäivä. Huomenna seinät. Ei mitään “sit myöhemmin”.
Mikko nyökkäsi, mutta tunsi sisällään tutun, jääräpäisen vastarinnan. “Sitten myöhemmin” oli heidän perheessä tapa vältellä riitelyä. Niin kauan kuin huone oli kenenkään, ei tarvinnut päättää, kenen se olisi.
Keittiöstä kuului Venlan ääni:
Autan, jos vain sanotte, mihin voi koskea.
Venla oli asunut heidän kanssa pari vuotta äitinsä kuoleman jälkeen, kun soluasunnon huone myytiin alta. Hän oli hiljainen, tarkka ja hänen läsnäolonsa tuntui aina kuin toisena ilmakerroksena kodissa: ei varsinaisesti haittaa, mutta liikkeeseen jää jälki.
Kaikkeen saa koskea, Piia vastasi liiankin nopeasti. Hetken päästä hän korjasi: Melkein kaikkeen.
Mikko asteli varovasti sisään, harppasi “johtolaatikon” yli ja tarttui patjaan, joka seisoi vinossa. Patjan alla oli vanhan laukun kahva.
Pidä kiinni, sanoi hän Pialle.
Piia nappasi patjasta, Mikko nykäisi laukun esiin. Se oli painava, reunat kuluneet, lukossa ruostunut rautalanka.
Kenen tämä on? hän kysyi.
Piia vilkaisi ja katsoi nopeasti pois.
Äidin. Sanan paino laukun sisuksissa, kuin sekin kuulisi.
Venla ilmestyi paikalle, sylissään siististi narulla sidottu sanomalehtipino.
Laitetaanko nämä roskiin? hän tiedusteli.
Sanomalehdet joo, Mikko sanoi. Mutta pistä jätesäkkiin, etteivät hajoa lattialle.
Hän laski laukun oven viereen. Rautalanka lukossa oli rutussa, Mikko tunnusteli sitä sormellaan voisiko sen avata. Piia huomasi.
Jätä, hän sanoi hiljaa. Sit myöhemmin.
Mikko nosti katseensa.
Piia, mehän sovittiin. Tänään.
Piia puri huultaan, nappasi ikkunalta joululaatikkonsa ja kantoi sen eteiskäytävään, muka kiireisenä.
Venla, hiljaa sivussa, avasi jätesäkin ja alkoi puolihuomaamatta latoa lehtiä sisään. Paperin rahina ärsytti Mikkoa melkein enemmän kuin itsensä huone.
Hän tarttui seuraavaan laatikkoon päällä teksti: “Eero. Koulu”. Teippi repsotti kulmasta. Kannessa oli vihkoja, päiväkirja, muutama diplomipaperi, muovinen viivotin ja päällimmäisenä pieni, mutta jo nuorison kokoinen pelipaita, numero selässä.
Mikko jäi siihen. Paita oli lapselle, muttei enää lapsen paita juuri sille iälle, jolloin vielä uskaltaa pitää värikästä.
Tämä… hän aloitti.
Piia tuli lähemmäs katsomaan.
Älä koske, hän sanoi hiljaa.
Miksi? Mikko kysyi. Eikös me kuitenkin…
Hän ei jatkanut. “Ei se enää tule takaisin” olisi ollut liian suoraa.
Venla nosti katseensa säkistä.
Eero soitti eilen, hän sanoi varoen. Kuulin kun juttelit hänen kanssaan.
Piia kääntyi.
Kuuntelitko sinä?
En, Venla nosti kätensä. Kuului vain keittiöön. Hän kysyi mitä kuuluu.
Mikon sisällä jotain loksahti. Eero, heidän poikansa, asui Turussa, kävi töissä ja asui vuokralla. Eero kävi harvoin ja joka kerta se oli tapaus, johon Piia varautui kuin tenttiin. Varahuone oli hänelle aina “Eeron huone”, vaikkei sängystä ollut jälkeäkään.
Ja? Mikko kysyi. Onko hän tulossa?
Piia kohautti olkiaan.
Sanoi, että “ehkä keväällä”. Hän sanoi sen ilman tunnetta, kuin fraasin, jota on toistanut liian monta kertaa mielessään.
Mikko laski laatikon oikealle, kannen puolittain auki. Pelipaita jäi päälimmäiseksi muistutuksena.
Tästä tehdään työhuone, hän sanoi. En halua enää naputella keittiössä. Haluaisin joskus oven kiinni.
Piia katsoi häntä kuin Mikko olisi ehdottanut, että heitetään jotain elävää pois.
Työhuone, hän toisti. Ja jos Eero tulee? Missä hän nukkuu?
Olohuoneen sohvalla niin kuin kaikki muutkin. Se on jo aikuinen mies.
Venla yskäisi vaivihkaa.
Löysin mainoksen sellaisesta kapeasta vuodesohvasta, hän ehdotti. Ne vie vähän tilaa.
Mikko halusi sanoa, ettei tässä ollut kyse vuodesohvasta, vaan siitä, miten Piia piti huoneen kuin ehtona, jota kukaan ei ollut edes antanut.
Hän tarttui seuraavaan jätesäkkiin: vanhoja takkeja, huiveja, torkkupeittoja. Sieltä löytyi myös pussi, jossa työkalut vasara, ruuvimeisseleitä, mittanauha, rasia ruuveja.
Minun, Mikko sanoi, ja iloitsi kerrankin selvästä löydöstä.
Piia nyökkäsi.
Tuo jää, hän totesi, kuin antaen myönnytyksen.
Venla löysi hyllyltä pienen taittopöydän ja kokeili avata sitä.
Tämä heiluu, hän sanoi.
Heitetään pois, Mikko ilmoitti.
Piia nopeasti:
Odota! Se on vielä…
Ennättää vielä mitä, Mikko kääntyi. Ottaa pölyä? Ei tämä sentään museo ole.
Sanoista hän katui heti, sillä Piia laski katseensa ja alkoi latoa kirjoja laatikkoon, tavaamatta enää kansia.
En minä mikään museo ole, Piia sanoi hiljaa. Minä vain…
Lause jäi kesken. Mikko huomasi, miten hänen sormensa vapisivat, kun hän sulki laatikon. Hän olisi halunnut sanoa jotain, mutta silloin Venla vetäisi hyllystä litteän pahvikansion.
Täällä on papereita. En tiedä mihin laittaa.
Kansio oli sitomista varten. Mikko avasi solmukkeet. Sisällä oli kirjeitä pino ja muutama valokuva. Ylimmässä kirjeessä oli Piian käsiala, mutta vastaanottaja ei ollut Mikko.
Mikko tunsi käsien kylmenevän.
Mikäs tämä on? hän kysyi.
Piia nosti katseensa. Hetkeksi hänen kasvoillaan vilahti jonkinlaista uupumusta, ennen kuin taas vakavoitui.
Se on vanhaa, hän sanoi.
Kenelle, Mikko pidätteli kirjettä kuin tulikuumaa kiveä.
Venla, tajutessaan osuneensa väärään kohtaan, väisti oven suuntaan.
Käynkin laittamassa teetä, hän sanoi ja katosi.
Mikko jäi Piian kanssa huoneeseen, keskelle laatikoita ja pölyä tajuamatta, että remontti oli jo alkanut, vain näkymättömissä seinissä.
Ne on Andrakseen, Piia sanoi lopulta, ei edes odottaen kysymystä. Kyllä sinä muistat.
Mikko muisti. Andras oli Piian opiskelukaveri, jonka kanssa hän joskus kauan sitten ennen Mikkoa hengasi. Sitten he menivät naimisiin, Eero syntyi, elämä jatkui kuten piti. Andras mainittiin joskus jossain keskustelussa: ei enää mitään merkitystä, vain nimi.
Miksi tuo täällä on? Mikko kysyi.
Piia kohautti olkapäitään.
Koska en saanut heitettyä pois. Koska se… on osa minua.
Ja pidät sitä huoneessa, johon ei saa koskea, Mikko sanoi. Niin kuin kaikkea muutakin.
Piia astui lähemmäs ja nappasi kansion hänen kädestään.
Älä sinä luule olevasi yhtään parempi, Piia napautti. Sinulla on se Turun hakemus siellä laatikossasi edelleen, tiedän minä.
Mikko räpäytti silmiään.
Mikä hakemus?
Uusi työpaikka Turussa. Tulostit, allekirjoitit ja piilotit, Piia totesi silitellen vanhaa tuskaa. Ja annat olla. Sit myöhemmin.
Mikko tunsi vihan nousevan, mutta samassa nipisti häpeä. Hän oli tosiaan joskus halunnut pois, kun työpaikalla meni huonosti. Sitten helpotti, sitten pelotti.
Ei se ole sama asia, hän sanoi.
On se, Piia pudisti päätään. Meillä molemmilla on kaikki täällä. Sinulla haaveet, minulla pelot.
Mikko katsoi Eeron koululootaa.
Ja Eero, hän sanoi.
Piia hengähti terävästi.
Älä.
En tarkoittanut Eeroa, Mikko nosti kätensä. Tarkoitan, että me vaan pidetään paikkaa hänelle kuin olisi vielä pieni. Ja hän elää jo omaa elämäänsä.
Piia istahti patjan reunalle, joka jäi paikalleen. Patja narahti.
Etkö luule, ettenkö sitä ymmärrä, hän kysyi. Mutta jos en pidä kiinni, täällä tulee vain… tyhjää.
Mikko istui vastapäätä laatikon päälle. Se oli kova ja epämukava.
Niin on minullakin, hän myönsi. Mutta minä en säästä kirjeitä.
Piia katsoi kansiota sylissään.
Luulitko tämän olevan Andreaksen takia? hän kysyi. Minä vain joskus kaipaan muistutusta siitä, että olin joskus joku muu. Ja joskus pelkään, että olen elänyt väärin ei siksi että sinä olisit ollut väärä, vaan koska elämä vain… jatkuu.
Mikko oli hetken hiljaa. Hän näki Piian nyt ensimmäistä kertaa vuosikausiin pelkkänä vaimona, joka pitää kiinni huoneen ovesta hän näki tämän naisena, joka ei halua myöntää, ettei kaikkea voi saada takaisin.
Käytävässä rapisi askeleita. Venla palasi mukien kanssa ja laski ne ikkunalaudalle.
En tiedä, mihin tämän laitan, hän viittasi kansiota, ehkä kaappiin?
Piia nosti katseensa.
Venla, hän sanoi yllättävän napakasti. Sinun ei tarvitse meitä pelastaa.
Venla pysähtyi ja nyökkäsi.
En pelasta. Asun täällä vain ja haluan tietää, mihin tämä menee.
Mikko katsoi häntä. Venla seisoi ovella selkä suorana, sormet valkoisina puristuksesta. Yhtäkkiä Mikko tajusi, että varahuone oli Venlallekin odotusta ehkä sitä, että häneltä pyydetään lähtemään, kun “oikea elämä” saapuisi taloon.
Me tehdään tästä huone, Mikko sanoi hitaasti. Ei siksi, että haluttaisiin sulkea joku pois, vaan koska halutaan … elää.
Piia nousi seisomaan.
Tehdään niin, hän sanoi. Tänään päätetään, mitä täällä on. Ja mitä täällä ei ole.
Mikko nyökkäsi.
Työhuone, hän toisti, nyt lempeämmin. Ja vierasnurkka. Että Eero voi tulla, ja että Venla voi sulkea oven jos tahtoo.
Venla katsoi kankeasti ylös.
En minä tarvitse ovea kiinni, hän sanoi, mutta lisäsi hetken päästä: Joskus on kivaa olla vain hiljaa.
Piia kaivoi mittanauhan työkalupussista.
Mittaillaan, hän sanoi. Jos pöytä laitetaan ikkunan viereen ja vuodesohva seinälle…
Mikko hämmästeli, miten nopeasti Piia siirtyi käytäntöön tiesi kuitenkin, että Piia aina ratkaisi asiat askel kerrallaan.
He ryhtyivät urakkaan. Mikko kantoi vaatepussit käytävään. Piia lajitteli kirjoja: osa laatikkoon “kierrätykseen”, osa olohuoneen hyllyyn. Venla pinosi hillopurkit varovasti muovipussiin “jos vaikka joskus tarvitsisi”.
Noita purkkeja ei tarvita, Mikko huikkasi.
Kyllä, Piia väitti vastaan. Teenhän minä joskus vielä hilloa.
Sinä teit viimeksi hilloa kaksi vuotta sitten, Mikko letkautti.
Piia katsoi tätä.
Ehkä teen tänä vuonna, jos on paikka säilyttää.
Mikko ei jatkanut. Hän ymmärsi, ettei tässä nyt riidellä hilloista.
Illansuussa lattiasta näkyi jo useampikin tilkku. Vanha muovimatto oli pullistellut nurkista. Nurkasta löytyi laatikko täynnä valokuvia. Piia istui maahan selaamaan niitä.
Mikko tuli viereen.
Jätetään nämä? hän kysyi.
Jätetään, Piia sanoi. Mutta ei tänne. Haluan ne esille ei piiloon.
Valitsi muutaman kuvan syrjään. Yhdessä Eero pikkupoikana paksussa pipossa, posket pakkasen punaisina. Toisessa Mikko ja Piia nuorina, taustalla keskeneräinen omakotitalo, joka silloin näytti tulevaisuudelta.
Mikko nosti kuvaa.
Silloin tuntui, että kaikki on selvää, hän sanoi.
Piia hymyili suupielestään.
Silloin ajatteli, että kaikkeen riittää varaa, hän totesi. Voi säästää voimia, aikaa, tilaa ja huoneen varalle.
Venla kantoi oven alta laukun.
Tuo estää kulun, hän sanoi. Mitä tälle tehdään?
Piia katsoi laukkua, sitten Mikkoon.
Avataan, hän sanoi.
Mikko haki pihdit työkalupussista, väänsi rautalangan auki. Lukko napsahti auki, laukku antoi periksi vastahakoisesti.
Sisältä löytyi äidin vanhoja tavaroita: huiveja, valokuva-albumi, muutama kirje, pohjalla kauniisti viikattu vauvanpeitto.
Piia nosti peiton ja rutisti sen rintaansa.
Tämä on minun, hän sanoi. Minut tuotiin tässä synnäriltä kotiin.
Mikko huomasi, miten paine helpotti rintaa. Hän oli pelännyt löytävänsä jotain anteeksiantamatonta ja löysikin vain jotain hyvin tavallista ja aikojen takaa.
Jätetäänkö? hän kysyi.
Piia nyökkäsi.
Mutta ei koko laukkua, hän totesi. Tehdään pieni laatikko. Ja sille ylähylly, muistamista varten ei elämistä.
Venla varovasti:
Kirjoitetaan päälle. Sitten ei tarvitse arvailla.
Mikko nyökkäsi.
Kirjoitetaan, Piia vahvisti. “Äidin muistot”. Ja se on siinä.
He pakkasivat laatikkoon peiton, albumin ja muutaman kirjeen. Loput Piia lajitteli: osa roskiin. Mikko näki, miten Piia teki sen hiljaa itsekseen, ilman kyyneliä, kädet hitaasti mutta varmasti.
Kun laatikko oli valmis, Mikko kipusi jakkaralle ja nosti sen ylähyllylle hyllyyn, jonka he sopivat jättävänsä. Nyt siitä tulisi “muistohylly”, kuten Piia sanoi. Alemmas sijoitettaisiin mapit ja pari laatikkoa kausivaatteille ei enempää.
Sääntö, Piia sanoi, kun koko porukka istui hetkeksi lattialle. Jos joku haluaa jättää jotain tänne, sille pitää laittaa nimi ja tarkistaa vuoden päästä vielä tarvitsee.
Mikko naurahti yllättyneenä.
Aikaraja?
Niin. Eihän tänne muuten mahdu koko elämä. Piia katsoi Mikkoa. Ja toinen sääntö: jos jotain haluaa varastoon, pitää sanoa ääneen miksi. Ei piilottaa.
Venla lisäsi hiljaa:
Ja kysyy muilta myös.
Mikko nyökkäsi.
Sopii.
Seuraavana päivänä Mikko repi vanhan muovimaton irti, rullasi ja kantoi kerrostalon jätepisteelle. Kädet olivat kipeänä, selkää särki mutta mieli oli oudolla tavalla tyyni. Piia tasoitti seiniä, nenän päässä valkoista laastia. Venla pesi ikkunoita ja ikkunoiden rivot pienen sienellä.
Illalla asennettiin uusi kattolamppu. Mikko seisoi jakkaralla, Piia syötti sähköteippiä, Venla piti taskulamppua, sillä sähköt olivat vielä pois.
Sähkö päälle, Piia sanoi.
Mikko napsautti sulakkeen. Valo levisi tasaisena, huone muuttui: ei enää varahuone, vaan ihan tavallinen huone.
Pöytä kannettiin ikkunan eteen. Mikko laski sinne läppärin, jota oli pyörittänyt keittiössä. Piia toi kaupasta kapean vuodesohvan, joka levitettiin yövieraille. Venla kantoi pikkulampun, jonka asetti muistojen laatikon viereen hyllyyn.
Mikko kantoi viimeisen jätesäkin roskikseen. Rappukäytävässä hän pysähtyi, kuunteli. Asunnossa oli hiljaista mutta ei tyhjää. Hän palasi, sulki oven ja näki Piian uuden huoneen ikkunalla. Tämä katseli pöytää.
No? Mikko kysyi.
Piia kääntyi.
Tässä voi elää, hän sanoi.
Venla pysähtyi ovelle.
Jos Eero tulee, Venla sanoi, minä voin väistyä.
Piia pudisti päätään.
Ei tarvitse väistyä. Tämä ei ole enää “hänen” eikä “meidän”. Tämä on yhteinen. Hän katsoi Mikkoon. Ja jos joku haluaa jäädä tai lähteä, puhutaan siitä. Ei jätetä mitään salaa.
Mikko sammutti käytävästä valot ja jätti huoneeseen uuden lampun loiston. Hän katsoi valoläikkää lattialla, pöytää ikkunan edessä, vuodesohvaa, siistiä laatikkoa ylähyllyllä.
Sovittu, hän sanoi.
Piia nyökkäsi ja, ennen kuin poistui, suoristi varovasti hyllyn lampun. Pieni ele, mutta siinä oli jotain uutta ei menneen varjelemista, vaan huomista varten.
