Toinen poikani syntyi. Jo sairaalassa onnelliset sukulaiset parveilivat ympärillämme. Isovanhempien kasvot loistivat kuin vappupallot, kaikki toivottivat meille terveyttä, onnea ja kaikkea hyvää.
Anopilla ja appiukolla on tilava kolmen huoneen kerrostaloasunto, äidilläni ja siskollani taas iso omakotitalo mutta kukaan ei tunnu pohtivan sitä, että meidän oma viisitoista-neliöinen huone on, sanotaanko nyt kauniisti, vähän ahdas neljälle hengelle.
Mieheni vanhemmilla on kaunis talo maalla, kasvimaa ja pieni joki lähellä. He muuttivat kaupungista maalle eivätkä ole osoittaneet pienintäkään intoa vaihtaa asuntoja kanssamme.
Anoppi sanoi vain kerran: Vanhoina ihmisinä me nukumme kuinka sattuu, jokaisella oma huone, ja isossa olohuoneessa katsellaan telkkaria ja otetaan vieraita vastaan.
Luulenpa, että hän ajattelee meidän neljän nukkuvan nätisti kuin säilykepurkit vierekkäin ja siihen päälle vielä vauvankitinää yötä päivää
Kaikki nämä mietteet vilahtelivat päässäni ja varmaan näkyivät myös kasvoiltani, sillä sukulaiset havahtuivat äkkiä vähentämään onnittelujen määrää ja lähtivät nopeasti omiin suuntiinsa.
Hyvästeltyäni vilautin surumielisen hymyn miehelleni ja sanoin: No, mitäs luulet koska me päästään kotiin?Mieheni katsoi minua pitkään, hänen silmissään ymmärrystä ja lempeää itsepäisyyttä. Kotiin mennään heti kun sinä haluat, hän sanoi hiljaa ja puristi kättäni.
Sairaalan ikkunoista syksyn valo leikkasi huoneeseen ja poikamme tuhisi sylissäni lämpimänä, rauhallisena. Tiesin, että siellä pienessä huoneessa tulisi taas yöt pitkinä ja aamut varhaisina. Mutta siellä oli myös naurua, pikkuisia sukkia lämpenemässä patterilla, kaksi lasta, joista toinen tunsi jo pienen veljen tuoksun ja toinen vasta opetella elämää.
Tiesin, ettei mikään tila maailmassa voisi tehdä meitä valmiimmiksi meidän oli vain annettava aikaa kulua, päivien ja öiden asettua omille paikoilleen. Ehkä joskus olisi suurempi koti, ehkä ei. Meillä oli toisemme; ja kun asetin poikani pienet sormet nyrkissä kämmeneeni, minusta tuntui kuin kaikki olisi sittenkin ihan hyvin.
Ehkä me mahdummekin, kuiskasin hiljaa. Kunhan ollaan tarpeeksi liki.
Mieheni nauroi, lapsi veti henkeä unissaan, ja ulkona alkoi tihuttaa lempeästi ikkunalasia vasten. Ovi uuteen arkeen avautui, ja astuimme siitä yhdessä sisään sopivan ahtaasti, mutta sopivasti.
