Toinen poikani syntyi. Sairaalassa meitä kävi tervehtimässä onnellisia sukulaisia. Isovanhempien kasvot loistivat ilosta, kaikki toivottivat minulle terveyttä, onnea ja kaikkea hyvää.
Anoppini ja appeni asuvat kolmion kokoisessa kerrostaloasunnossa, kun taas äidilläni ja siskollani on tilava omakotitalo. Kukaan ei tuntunut ajattelevan sitä, että meidän viisitoistaneliöinen huoneemme saattaa käydä hieman ahtaaksi.
Vaimoni vanhemmilla on kaunis talo maalla, iso kasvimaa ja joki kulkee ihan lähellä. He muuttivat aikoinaan kaupungista maalle, eikä heiltä koskaan tullut myönteistä vastausta kun pyysimme asunnonvaihtoa.
Vain kerran anoppi minulle sanoi: “Mehän ollaan jo vanhoja, nukutaan huonosti, kummallakin on oma huone, ja olohuoneessa katsellaan uutisia sekä otetaan vieraita vastaan.”
Veikkaanpa, että hänen mielestään me neljä mahdumme nukkumaan tyytyväisesti vierekkäin, eikä vauvan öiset itkut haittaa ketään…
Kaikki tämä pyöri mielessäni ja taisi näkyä kasvoiltani, sillä sukulaiset alkoivat hiljalleen lopetella onnitteluja ja hajaantuivat kiireesti kuka minnekin.
Hyvästeltyäni kaikki, hymyilin vaimolleni surumielisesti: “No, mitäs luulet, milloin me päästään vihdoin omaan kotiin?”
