Hätäilevässä valossa
Kata puristi kämmenessään listaa lääkärinlausunnoista ja uusista laboratoriopyynnöistä, aivan kuin ne voisivat pitää kaiken loitolla, sulkea todellisuuden paperin taakse. Leppävaaran sairaalan kirurgisen osaston käytävällä muovituolit olivat rivissä, seinällä pyöri äänetön televisio, jonka uutisrulla virtasi läpi heidän elämänsä, liukumatta siihen kiinni. Oven raosta vilahti hoitaja; Kata nousi, vaikka selkä oli väsynyt.
Pentti Lehtosen omaisia? Tulkaapa peremmälle.
Kata astui ensimmäisenä, tunsi kuinka vieressä myös Tapio nousi penkistä. Tapion vanha toppatakki roikkui hänellä päällä, kädet tiukasti taskuissa, kuin olisi pelännyt kätensä paljastavan sisäisen vavistuksen.
Huoneessa isä makasi korkealla metallisella sängyllä, jalat vähän koukussa lakanan alla kuten aina yritti olla mukavammin. Yöpöydällä vesilasi, niputettu pinkka papereita, siisti raita villapaitaa. Isä katsoi heitä kuin yrittäisi hymyillä, mutta säästi energiaansa.
No, mitäs te, hän sanoi hentoisella äänellä, pärjäilettekö tuolla?
Kata istahti tuolin reunalle, ettei painautuisi isän ylle liikaa. Hän halusi puhua nopeasti ja varmasti, mutta kieli takertui kiinni suuhun.
Me ollaan tässä, kaikki hyvin, pian hän ei saanut lausetta loppuun.
Tapio kumartui lähemmäs, hartiat jähmettyneinä kuin pystyisi suojaamaan isänsä omilla käsivarsillaan.
Isä, pidä pintasi. Me järjestetään kaikki. Mä tulen milloin tarvitaan.
Milloin tarvitaan jäi leijumaan ilmassa, ja Kata tajusi, että kumpikin tarrasi niihin tyhjyyksiin. Lääkärin eiliset sanat olivat kuin jäätyneitä oksia: niukkaa, yksityiskohdat piilossa, mutta jokaisessa tauossa Kata kuuli riskin. Pelko liimasi heidät toisiinsa kuin puuliima, jota ei pesemälläkään saa irti.
Tapio, Kata sanoi, kääntämättä katsetta isään, nyt ei riidellä. Mennään yhdessä, mitä ikinä tulee, sovitaan vaan heti. Sinä et katoa, en minä, hän nielaisi.
Tapio nyökkäsi liian tarmokkaasti.
Lupaan olla. Jos jotain tulee, otan koppia. Kuuletko? hän sanoi isälle, mutta katsoi sisareensa kuin sinetöisi sopimuksen.
Isän kuivuneet, lämpimät sormet puristivat lakanan reunaa.
Ei lupauksia, hän kuiskasi. Kunnioittakaa toisianne, siinä kaikki.
Kata halusi vakuuttaa, että ovat aikuisia, kaikki on selvää. Mutta hän vain laski kätensä isän kädelle, tuntien että oikealla lauseella leikkaus helpottuisi.
Kyllä me pärjätään, Kata kuiskasi. Tehdään tarvittava.
Kun isä vieritettiin pois, Kata ja Tapio jäivät käytävään. Heidän hiljainen lupauksensa oli nyt kuin onnenkalu, jota hierottiin mielessä ettei horjuisi. Kata lähetti lyhyen viestin miehelleen: Jätän hiljaisuuden päälle. Tapio soitti työlleen ja ilmoitti ottavansa vapaapäivän Katallekin oli selvää, että Tapion työtilanne oli ohut kuin kevään ensimmäinen jää.
Leikkaus venyi yli lupauksien. Lääkäri saapui väsyneenä, maski riisuttuna, sanoi tehneensä kaiken mitä voitiin. Tärkeintä olivat nyt ensitunnit. Ei tullut hyvin menee -lupauksia, vain vakaa tila, johon Kata tarttui lujasti.
Ennuste on varovainen, lääkäri lisäsi. Toipuminen on hidasta, tarvitsee hoivaa, lääkeseurantaa, tarkkuutta.
Kata nyökkäili kuin luennolla, jossa yksikään sana ei saa kadota. Tapio kyseli kuntoutuksesta, aikatauluista, kotiinpaluusta. Lääkäri puhui, että koti on vielä kaukana ja silloinkin siellä tekemistä riittää.
Ensimmäiset päivät leikkauksen jälkeen olivat Katalle taiottu jonoksi: tulla, kysyä, tuoda, lähteä. Katalla oli jo hallussa vierailuajat, kahden hoitajan nimet ja huoneen numero, jossa reseptit printattiin. Lääkkeiden lista löytyi kännykästä, mutta kaiken varalle vielä muistivihkoon, koska kännykkä voisi sammua, mutta paperi ei.
Tapio tuli joka toinen päivä, usein hämärällä. Hän toi päärynöitä, kivennäisvettä ja kertakäyttöpatjoja, joita Kata oli pyytänyt. Hän yritti kuulostaa reippaalta, mutta isän huoneessa vaimeni, kuin sanoilla olisi ollut paino.
Isä kesti arvokkaasti. Hän ei valittanut, korkeintaan pyysi korjaamaan tyynyä tai ojentamaan mukin. Kun kipu iski, hän sulki silmänsä ja hengitti syvään, kuten oli vuosia sitten aivoinfarktin kuntoutuksessa opetettu. Kata katseli, miten arvokkuuskin on työtä.
Kaksi viikkoa ja osasto vaihtui. Kolmas viikko ja kotiutumista alettiin mainita. Kata tunsi helpotuksen nousevan yhdessä pelon kanssa. Sairaalassa aikataulu tuli valmiina: pistokset, kierrot, kokeet. Kotona kaikki olisi heidän käsissään.
Kotiutuspäivänä Kata tuli autolla miehensä kanssa, mukana laina-kyynärsauva (naapurin Anjalta) ja puhdas vaatekassi. Tapio lupasi tulla hissittömän kerrostalon ovelle auttamaan kantamaan isän ylös kolmanteen kerrokseen. Ei tullut.
Kata seisoi ovensuussa, avaimet ja dokumenttipussi käsissään. Isä lepäsi kivipenkillä, väsynyt matkasta, yritti olla näyttämättä ahdistustaan. Katan mies vilkuili kelloa.
Kyllä se tulee, Kata sanoi, vaikkei enää uskonut itsekään.
Kun Tapio vihdoin vastasi puhelimeen, vastaus oli etäinen.
Ruuhkassa Kehällä. Moottorilla seisoo, en ehdi. Pärjäisittekö jotenkin?
Sisällä Kataa alkoi polttaa.
Jotenkin? hän toisti. Tapio, sinähän lupasit…
Tulen illalla. Ihan varmasti. En vain nyt jaksa, Tapio keskeytti.
Kata jätti kiistan isän kuullen väliin. Kolmestaan, mies, naapuri ja Kata, raahasivat isän ylös. Isä haukkoi henkeä, mutta ei sanonut mitään. Eteisessä Kata avasi oven, sytytti valon, laski lääkepussin pöydälle ja ajatteli heti, että mattokin pitää kerätä pois, ettei isä kompastu.
Illalla Tapio saapui anteeksipyytävä ilme kasvoillaan, paketissa appelsiineja.
Miten menee? hän kysyi kuin mitään aamusta ei olisi tapahtunut.
Kata näytti listan: tabletit aamuin ja päivällä, pistokset joka toinen päivä, sidokset, verenpainetarkkailut. Hän kuulosti tasaisen harmaalta; jos olisi antanut äänen sortua, olisi itkenyt.
Voisin tulla viikonloppuna, Tapio ehdotti. Arkisin tiedäthän, ne työjutut.
Kata tiesi. Tapion työvuorot voitiin katkaista milloin vain. Tapion perheessä oli vaimo ja esikoululainen, asuntolaina tuntui aina niskassa. Katalla myös kaikki: kaksi koululaista, puoliso, joka alkoi väsyä hänen läsnäolottomuuteensa, ja esimies, joka jo tiiraili kulmien alta.
Kotiviikot lipuivat sumussa. Kata heräsi ensin, antoi lääkkeet, mittasi verenpaineen, keitti suolatonta kaurapuuroa. Herätti lapset, lähetti heidät kouluun, jätti miehelle päivän ostoslistan ja kiirehti töihin. Lounastauolla soitti isälle, kysyi, muistaako juoda ja ottaako tabletit. Kaupasta haki apteekkilistan läpi, joskus jonotti puoli tuntia, kun oikeaa lääkettä ei saanut ja farmaseutti tarjosi jotain muuta, mutta Kata ei uskaltanut vaihtaa.
Tapio tuli viikonloppuisin, istui kaksi tuntia, auttoi viemään roskat, haki kaupasta, istui isän kanssa, kun Kata laittoi ruokaa. Aina Tapio kuitenkin vilkuili kelloa.
Mun täytyy lähteä taas, hän sanoi. Kotona vielä hommia.
Kata nyökkäsi, vaikka sisällä laski koko ajan, kuka teki ja mitä. Vaikka yritti olla laskematta.
Eräänä iltana, kun isä jo nukkui, Kata seisoi keittiössä tiskaamassa. Vesi poltti sormia. Mies istui pöydän ääressä, hiljaa.
Ymmärräthän, ettei tämä voi jatkua? mies sanoi lopulta. Palat loppuun. Lapsilla ei enää äitiä oikeastaan ole.
Kata sammutti veden.
Mitä sitten teen? hän kysyi.
Hoitaja, edes muutama tunti päivässä. Tai että Tapio ottaa muutaman arki-illan.
Kata ajatteli jo, miten Tapio vastaisi: “Ei ole varaa.” Itselläänkin rahat olivat vain sarja euroja, joilla kaikilla oli jo paikkansa.
Seuraavana päivänä isä pyysi apua vessaan. Hän kulki seinää pitkin, askeleet haparoiden. Kata tunsi käsiensä tärisevän. Kun isä istui jakkaralle, nosti katseen.
Sinä olet väsynyt, hän sanoi.
On tämä vain tätä, Kata sanoi.
Tämä on vain tätä silloin, kun et hymyile enää ollenkaan.
Kata kääntyi pois, ettei silmät olisi paljastaneet jotain kiiltävää. Hävetti väsymys, aivan kuin olisi pettänyt isänsä sillä.
Kuukauden päästä kotiutumisesta selvää oli vain se, että toipuminen oli hitaampaa kuin uskottiin. Isä liikkui asunnossa, mutta väsyi nopeasti. Peseytymiseen tarvittiin apua, lääkkeet olivat välillä hakusessa, juominen unohtui. Isä yritti pärjätä, mutta pakkaukset menivät sekaisin.
Kata pyysi Tapiota tulemaan keskiviikkoiltana, jotta voisi mennä pojan vanhempainiltaan. Tapio lupasi.
Keskiviikkona Tapio jäi tulematta.
Tuli vain viesti: “Ei onnistu. Lapsella kuume.” Kata luki tekstin ja tunsi jonkin sisällä katkeavan. Sairasta lasta oli mahdotonta syyttää, mutta viha löysi silti paikan.
Hän ei mennyt vanhempainiltaan. Iltakymmeneltä katseli lapsen vihkoa, johon olisi pitänyt allekirjoittaa kokeet, ja ajatteli, että hänen elämänsä on kollaasi muiden tarpeista, hänen omat unohtuneet johonkin seinien väliin.
Lauantaina Tapio saapui kuin mitään ei olisi tapahtunut, alkoi heti kertoa, kuinka kuumeen takia ei ollut nähnyt yötä.
Mä ymmärrän, Kata sanoi. Oikeasti ymmärrän.
Tapio katsoi häntä varoen.
Mutta? hän kysyi.
Kata nosti vihkon, johon lääkkeet ja päivät olivat kirjattu.
Mutta sinä lupasit. Sairaalassa. Lupasit olla. Muistatko?
Ne sanat olivat kuin kivi. Kata yllättyi oman äänensä suoruudesta, näki miten Tapio jännittyi.
Mä käyn silti täällä, Tapio sanoi. En kai mä ihan hyödyttömänä näy.
Tulet silloin, kun sinulle sopii, Kata sanoi hiljaa. Mutta minun pitää saada apua silloin, kun minulla on hätä. Siinä on ero.
Tapio punastui.
Luuletko, että mulle on kivaa? Etkö usko, että mäkin kannan huolta? On mullakin perhe ja työ. Kaikkea ei voi repiä irti.
Voinko minä sitten? Katalla ääni nousi. Voin jättää omat lapset, työni, puolisoni? Herätä öisin isän kipuun ja aamulla hymyillä pomolle? Voinko?
Isän huoneesta kuului yskä. Kata vaikeni, vaikka myöhäistä jo oli. Tapio astui askeleen.
Sanoit silloin “ei jätetä”. Hän puhui hiljaa, kuin oven läpi. Otit itsellesi liian paljon, kuten aina. Olet niin vahva, että odotat kaikilta samaa.
Kata tajusi itsekin ulkopuolisena: miten aina repii enemmän kuin jaksaa, ettei mikään hajoaisi. Ja suuttuu, kun toiset eivät pysy mukana.
En ole vahva, hän sanoi. En tiedä muuta tapaa.
En minäkään, Tapio kuiskasi. Sanoin silloin sairaalassa, että kannan, koska pelkäsin että muuten isä…
Kata istuutui. Kädet vavahtelivat.
Pelko tämän sanoi, hän mutisi. Ja sillä pelolla me hakataan toisiamme.
Tapio vaikeni. Isä yski uudelleen.
Älkää minun vuokseni alkako kinata, isä huikkasi, päätään kääntämättä.
Ei me riidellä, Kata valehteli.
Isä käännähti katsomaan.
Kyllä minä kuulen. En ole kuuro. En halua olla syy miksi inhoatte toisianne.
Kata istahti viereen.
Emme vihaa.
Sitten sopikaa, isä sanoi. Ei puheella vaan teoilla. Vain sen verran, minkä kukin jaksaa.
Seuraavalla viikolla Kata varasi ajan terveyskeskukseen, jonne isä piti viedä tarkastukseen. Otti vuoronumeron netissä, tulosti lähetteen, kokosi paperit kansioon. Tapio suostui mukaan, koska Katan voimavarat olivat loppu.
Lääkäri pyöritti papereita, kyseli, vastasi rauhallisesti, ei luvannut nopeaa edistystä mutta ei pelotellutkaan. Lopuksi kysyi:
Kuka hoitaa?
Kata ja Tapio katsoivat toisiaan.
Minä, Kata vastasi.
Ja minä autan, lisäsi Tapio.
Lääkäri nyökkäsi.
Tarvitsette suunnitelman. Ei sankaruutta. Kunnan kotihoito auttaa, voitte hakea osittaista korvausta yksityisestä avusta. Hoitavakin tarvitsee taukoa, muuten kohta olette itsekin potilas.
Katalla sanat olivat kuin lupa ei selitys, vaan lupa luopua teräksisyydestä.
Lääkärin ehdotuksesta he poikkesivat palvelutoimistossa kysymässä kotiavusta. Jonossa Kata seisoi rinnakkain Tapion kanssa, kansion sormien välissä, ja tunsi, että nyt kuljetaan yhdessä. Tapio kyseli hoitajan hintaa, näpytti laskinta puhelimellaan.
Illalla pidettiin keittiössä perhepalaveri. Isä istui villaliivi päällä, kuunteli tarkasti. Katan mies kaatoi teet kupeihin, istui viereen kuin vahvistuksena.
Kata avasi vihon.
Mennään näin: ei enää aina tai ei koskaan. Tarvitaan aikataulu. Ja eurot. Ja rajat.
Tapio nyökkäsi.
Voin ottaa kaksi arki-iltaa. Tiistai ja torstai. Tulen töiden jälkeen, hoidan isää, ja sinä saat olla rauhassa vaikka vain makaat.
Kata tunsi helpotuksen kulkevan kehon läpi.
Hyvä, hän sanoi. Varataan ne illat lepäämiseen tai lasten kanssa oloon. Lisäksi viikonloppuisin otat yhden päivän kokonaan. Mä saan lähteä, enkä soita vartin välein.
Tapio hymähti.
Sovittu.
Katan mies lisäsi:
Raha-asiat. Voidaan laittaa muutama tunti hoitajaa arkipäiville, minä osallistun, mutta pitää tietää osuus.
Tapio nyrpisti nenää.
En pysty puoleen, hän tunnusti. Mutta voin laittaa kiinteän summan. Lisäksi ostan lääkkeitä, joita ei korvata.
Kata kirjasi. Hän halusi vaatia enemmän, mutta muisti, miltä se kuulosti, ja jätti sanomatta.
Sitten näin: minä pidän huolta järjestelystä, soitoista, lomakkeista. Sinä otat kaksi iltaa, yhden viikonlopun ja lääkkeet sekä osan hoitajasta. Emme laske, kuka on väsyneempi. Pidetään tästä kiinni.
Isä yskäisi, nosti kättä.
Minäkin otan osani. Teen jumppani, pysyn lääkkeissä jos teette minulle dosetin, ja sanon heti jos voin huonommin.
Kata näki isässään jälleen jotakin omaa: miehen, joka pyrkii takaisin johonkin hallintaan. Se oli tärkeää.
Seuraavana päivänä Kata osti apteekista annostelurasian, latoi isälle lääkkeet valmiiksi, aamuin ja illoin. Laittoi dosetin yöpöydälle, vesilasin viereen. Isä kokeili kannet; olivat oikea apu.
Tiistai-iltana Tapio tuli. Otti kengät pois, pesi kädet, astui varovasti isän huoneeseen. Kata näytti, missä on puhtaat patjat, kuumemittari, lääkäri- ja päivystysnumerot. Puhui rauhallisesti, ei syyllistäen, vaan siirtäen vastuuta samalla lailla kuin antaa avaimet.
Lähden nyt, hän sanoi, pysähtyi eteiseen kuuntelemaan. Huoneesta kuului naurua: Tapio luki iltauutisia, isä vastasi sarkastisesti.
Kata kuljeskeli pihalla, leikki- ja pulkkamäen ohi, hengitti yötä. Ruumis oli kuin yhä valppaana, odottaen kutsua takaisin. Sitä ei tullut.
Tunnin päästä kotona oli hiljaista. Tapio joi teetä keittiössä, Katan vihko oli auki aikataulusivulta.
Kaikki hyvin, Tapio sanoi. Isä nukahti. Joinain lääkkeistä muistutin, muuten hän pärjäsi.
Kata nyökkäsi.
Kiitos.
Tapio katsoi suoraan.
Lupauksesta En halua, että se roikkuu painona. Tehdään mitä voidaan. En ole jättämässä sinua yksin.
Katan sisus tuntui pehmeältä ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin.
En minäkään halua lupauksia, hän sanoi. Haluan selkeyttä. Että voimme elää, emmekä vain selviytyä.
Tapio sulki vihon.
Pidetään tämä, hän sanoi. Jos joku asia muuttuu, sanotaan heti. Ei mitään sotaa.
Kata saatteli hänet ulos, varmisti valot eteisessä, meni isän huoneeseen. Tämä nukkui, kasvot rauhallisempina kuin aikoihin. Yöpöydällä dosetti oli kiinni, kansissa uusi järjestys.
Kata istahti sängyn reunalle, korjasi peittoa. Hän ei tuntenut voittoa. Tunsi, että he olivat löytäneet tien, jolla voivat olla repimättä toisiaan rikki isän hoitamisen keskellä.
Keittiön viholla oli nyt aikataulu: tiistai, torstai, lauantai. Siinä myös kullekin kuukausittain sovittu summa ja kotihoitajan puhelinnumero, jonka terveyskeskus suositteli. Se ei ollut lupaus kaikesta. Se oli juuri niin paljon kuin voidaan kantaa ja toistaa huomenna jos maailma niin sallii.
