Sanotaan pelosta
Helmi puristi kämmenessään paperilappua, johon oli listattu laboratoriotulokset ja lähetteet, aivan kuin se pitäisi kaiken hallinnassa. Kirurgisen osaston käytävällä oli muovituoleja, seinällä pyöri äänetön televisio ja uutisotsikot rullasivat ohi, täysin irti heidän elämästään. Helmi nousi, kun ovenraosta ilmestyi hoitaja.
Onko täällä Olavi Väisäsen omaisia? Tulkaa tänne, kiitos.
Helmi astui ensimmäisenä, ja heti hänen rinnalleen nousi Veli. Hänellä oli päällään sama toppatakki, jolla hän oli tullut yöllä, ja kädet tiukasti taskuissa, aivan kuin ne olisivat paljastaneet hänen hermostuksensa.
Olavi makasi korkealla sairaalapedillä, polvet hieman koukussa peiton alla, niin kuin aina, kun hän yritti löytää mukavan asennon. Yöpöydällä oli vettä, pino papereita ja huolellisesti taitettu t-paita. Olavi katsoi lapsiaan niin, että Helmi arveli hänen yrittävän hymyillä, mutta säästävän voimia.
No, miten menee? hän sanoi hiljaa.
Helmi istahti tuolin reunalle, ettei tuntisi olevansa liian lähellä. Hän halusi puhua varmana ja reippaana, mutta sanat eivät muotoutuneet.
Me ollaan tässä. Kaikki hyvin. Kohta tämä on ohi ja lause jäi kesken.
Veli kumartui eteenpäin, aivan kuin olisi voinut suojata isää omalla kehollaan.
Isi, pidä vain pintasi. Me hoidamme kaiken. Mä mä tulen aina, milloin vaan pitää.
Milloin vaan pitää jäi ilmaan roikkumaan, ja Helmi huomasi, että he molemmat takertuivat noihin sanoihin. Lääkäri oli ollut eilen tyly ja asiallinen, mutta jokaisessa tauossa Helmi kuuli riskin. Pelko liimasi heidät yhteen niin tiukasti, ettei sitä saanut irti millään.
Veli, Helmi sanoi, katsomatta Olaviin, puhutaan suoraan. Nyt ei riidellä. Me hoidetaan, mitä pitää. Et katoa. Enkä minä. Ei jätetä.
Veli nyökkäsi ehkä liian nopeasti.
Lupaan. Mä oon täällä. Ja jos pitää, otan vetovastuun. Tajuatko? hän puhui isälle, mutta katsoi Helmiä, aivan kuin sinetöi jonkin sopimuksen heidän välillään.
Isä katseli vuorotellen molempia. Hänen sormensa puristivat kevyesti peiton reunaa.
Älkää vanno, hän sanoi. Älkää riidelkö.
Helmi olisi halunnut sanoa, etteivät he riitele, että ovat jo aikuisia ja ymmärtävät, mutta hän vain laski kätensä isän käden päälle. Tuntui kuin oikein sanottu lause tekisi leikkauksesta helpomman.
Me pärjätään, hän sanoi. Tehdään, mitä tarvitaan.
Kun Olavi vietiin leikkaussaliin, Helmi ja Veli jäivät käytävään, ja heidän lupauksestaan tuli talismaani. Molemmat toistelivat sitä mielessään pysyäkseen kasassa. Helmi lähetti miehelleen viestin, että viivästyy, ja laittoi puhelimen äänettömälle. Veli soitti töihin ja sanoi ottavansa vapaapäivänköykäinen peruste, kun tiesi työn olevan muutenkin jo vaakalaudalla.
Leikkaus kesti pidempään kuin oltiin luvattu. Lääkäri tuli ulos, näytti uupuneelta, otti maskinsa pois ja sanoi, että kaikki tehtiin mitä voitiin, eka vuorokausi on nyt tärkein. Hän ei luvannut, että kaikki on hyvin, ja Helmi tarttui jokaiseen vakaaseen sanaan.
Ennuste varovainen, lääkäri lisäsi. Toipuminen vie aikaa. Tarvitaan hoitoa, lääkekontrollia ja valvontaa.
Helmi nyökkäili kuin matikan tunnilla, jossa ei saa missata mitään. Veli kysyi kuntoutuksesta, aikatauluista ja koska voisi tulla kotiin. Lääkäri vastasi, ettei vielä pitkään, ja kotona on oltava myös tarkka.
Ensimmäiset päivät Helmi eli tulla kysyä tuoda lähteä -arkea. Hän oppi vierailuaikataulun, kahden hoitajan nimet ja reseptihuoneen numeron. Hänellä oli lääkkeet ja annokset sekä puhelimessa että muistivihkossa, koska puhelimeen ei aina voinut luottaa.
Veli tuli joka toinen päivä, joskus myöhään iltasella. Hän toi hedelmiä, vettä, inkontinenssituotteita, jotka Helmi pyysi. Hän yritti kuulostaa reippaalta, muttei kauaa jaksanut puhua osastolla.
Olavi oli arvokas. Ei valittanut, korkeintaan pyysi korjaamaan tyynyn tai antamaan mukin käteen. Kun sattui, hän sulki silmät ja hengitti rauhallisesti, kuten infarktin jälkeisillä kursseilla oli opetettu. Helmi ajatteli, että arvokkuuskin on työn tulosta.
Kahden viikon päästä Olavi siirrettiin tavalliselle osastolle, ja viikon päästä puhuttiin jo kotiutuksesta. Helpotus ja kauhu tulivat yhtä aikaa. Sairaalassa oli selkeät rutiinit, kotona on kaikki heidän vastuullaan.
Kotiutuspäivänä Helmi tuli miehensä kanssa autolla, mukana naapurilta saatu kokoontaitettava kävelykeppi ja puhdas vaatekassi. Veli oli luvannut tulla auttamaan kolmanteen kerrokseen talossa, jossa ei hissiä ole. Hän ei tullut.
Helmi seisoi rappukäytävässä avaimet ja paperit käsissä. Olavi istui penkillä, väsyneenä matkasta, yrittäen peittää kipunsa. Helmin mies katseli hermostuneena kelloa.
Kyllä se tulee, Helmi sanoi, vaikka ei itsekään uskonut.
Veli vastasi puheluun hetken päästä.
Jäi jumiin Kehä kolmoselle. En ehdi nyt mitenkään. Osaatteko jotenkin?
Helmistä nousi sisäisesti kuuma aalto.
Jotenkin? hän toisti. Veli, olet…
Mä tulen illalla, Veli keskeytti. Ihan totta. Nyt ei vaan pysty.
Helmi ei riidellyt isän kuullen. He saivat Olavin yhdessä miehen ja naapurin kanssa sisään, Helmi tuki isää kainalosta. Isä hengitti raskaasti, mutta ei sanonut mitään. Eteisessä Helmi laittoi lääkepussin pöydälle ja ajatteli heti, että matto on siirrettävä pois, ettei Olavi kaadu.
Illalla Veli tuli, syyllinen ilme ja appelsiinipussi kädessä.
Mitäs täällä? hän kysyi, kuin aamua ei olisi tapahtunutkaan.
Helmi osoitti listaa: lääkkeet aamuin, keskipäivällä, pistokset joka toinen päivä, haavasidokset ja verenpainemittaukset. Hän puhui tasaisesti, sillä jos olisi antanut tunteiden tulla pintaan, ääni olisi säröillyt.
Mä voin viikonloppuisin, Veli sanoi. Arkisin on tiedäthän.
Helmi tiesi. Velillä oli työ, jossa vuorot saatettiin leikata milloin vain. Sillä oli vaimo, pikkulapsi, iso asuntolaina ja tunne, että selkäranka katkeaa milloin vain. Helmillä oli sama, mutta eri muodossa: kaksi koululaista, mies, joka oli väsynyt hänen poissaoloonsa, ja pomo, joka jo karsasti pitkää sairaslomaa.
Ensimmäiset viikot kotona olivat harmaan sumun aikaa. Helmi heräsi ennen muita, antoi isälle lääkkeet, mittasi verenpaineen, keitti suolatonta aamupuuroa. Sitten herätti lapset, laittoi miehelle ostoslistan ja ryntäsi töihin. Lounastauolla soitti isälleoliko syönyt, huimaako. Töistä haki apteekista lääkkeitä, usein jonossa, kun juuri se lääke oli loppu, ja farmaseutti tarjosi korvaavaa, jota Helmi pelkäsi vaihdella.
Veli tuli viikonloppuisin, joskus vain tunniksi-pariksi. Hän vei roskat, kävi kaupassa, istui Olavin kanssa sillä aikaa, kun Helmi teki ruokaa. Mutta aina hänellä oli kiire.
Mun pitää mennä, Veli totesi. Perhe odottaa, kaikkee pientä.
Helmi nyökkäsi, mutta sisällä jokin puristui. Hän yritti olla laskematta kenen vastuulle mitäkin jäi mutta silti laski.
Eräänä iltana, kun isä jo nukkui, Helmi huuhteli astioita liian kuumalla vedellä. Mies istui pöydän ääressä hiljaa.
Eihän tämä voi jatkua näin, hän sanoi lopulta. Poltat itsesi loppuun. Lapset ei näe sua juuri laisinkaan.
Helmi katkaisi veden.
Mitä sitten ehdotat? hän kysyi.
Hoitaja. edes muutamaksi tunniksi päivässä. Tai että Veli ottaa arjesta enemmän.
Helmi kuvitteli puhuvansa Velille hoitajasta ja kuuli jo tämän vastauksen: Ei ole varaa. Ei tiennyt itsekään oliko rahaa euro oli jo jaettu ennen käyttämistäkin.
Seuraavana päivänä Olavi pyysi apua päästäkseen kylpyyn. Hän nojautui seinään, eteni hitaasti, ja Helmi huomasi käsiensä tärisevän jännityksestä. Kun isä istui jakkaralle, hän vilkaisi Helmiä alhaalta.
Olet väsynyt, hän sanoi.
Ihan hyvin menee, Helmi vastasi.
Hyvin on silloin, kun hymyilet oikeasti.
Helmi käänsi katseensa pois, ettei isä näkisi silmien kiiltoa. Häntä hävetti väsymyksensä, aivan kuin petti isän sillä.
Kuukausi kotiutuksesta oli selvää, ettei toipuminen etene nopeasti. Isä pystyi kävelemään asunnossa, mutta väsyi nopeasti. Häntä piti auttaa suihkussa, muistuttaa juomisesta, lääkkeistä. Hän yritti tehdä itse, mutta meni sekaisin purkkien kanssa.
Helmi pyysi Veliä tulemaan keskiviikkona illalla, että pääsisi itse pojan vanhempainiltaan. Veli lupasi.
Keskiviikkona Veli ei tullut.
Tuli vain viesti: En pysty, lapsella kuume. Helmi luki ja tunsi sisällään napsahduksen. Ei voinut olla vihainen kipeälle lapselle, mutta viha etsi silti ulospääsyn.
Helmi ei mennyt vanhempainiltaan. Hän istui keittiössä, katsoi pojan vihkoa, johon piti allekirjoittaa kokeen tulos, ja mietti, kuinka hänen elämästään oli tullut pelkkää toisten tarpeiden täyttämistä, omat täysin kadoksissa.
Lauantaina Veli tuli, kertoi heti kuinka yöllä mittailtiin kuumetta ja miten hänen vaimonsa on aivan loppu.
Mä ymmärrän, Helmi sanoi. Oikeasti.
Veli katsoi häntä epäillen.
Mutta? hän kysyi.
Helmi avasi muistivihkon, jossa kaikki lääkkeet ja päivämäärät olivat.
Mutta sä lupasit. Sairaalalla. Lupasit, että olet mukana ja kannat vastuuta. Muistatko?
Sanat putosivat raskaasti ilmaan. Helmi ei ollut uskonut sanovansa niitä noin suoraan. Näki Velin jäykistyvän.
Mä kuitenkin tuun tänne. En kai oo aivan tekemätön?
Tuut milloin sulle sopii, Helmi sanoi. Mä tarvitsen apua silloin kun se on mulle pakko. Huomaatko eron?
Veli punastui.
Luuleks sä että mulla on helppoa? hän sanoi. Että enkö mä muka välitä? Mullakin on perhe, työ en voi vaan lopettaa kaikkea.
Ja minäkö voin? Helmi tunsi äänen kohoavan. Jätänkö lapset, työn, miehen? Valvonko öitä kun isällä on huono olo, ja hymyilen aamulla pomolle? Minä voin vai?
Huoneesta kuului isän yskä. Hetki vaijennut, mutta myöhäistä enää pysähtyä. Veli tuli lähemmäksi.
Sanoit siellä, ettei jätetä, hän sanoi hiljaa, mutta syyttävästi. Otat aina kaiken harteillesi. Sitten vaadit, että muut kestää niin kuin sinä.
Helmi tunsi tyhjän olon rinnassa. Hän näki itsensä ulkopuolelta: kuinka ottaa aina, koska pelkää muuten kaiken hajoavan. Ja koska sitten suuttuu, kun muut eivät pysy mukana.
En mä oo vahva, hän sanoi hiljaa. Mä vain en tiedä, miten muuten selviäisin.
Veli laski katseensa.
En mäkään tiedä, hän sanoi. Siellä sairaalassa sanoin että kannan, koska ajattelin, että jos en lupaa, isä…
Helmi istui alas, kädet tärisivät.
Me sanottiin ne pelosta, hän sanoi. Ja nyt me hakataan toisiamme sillä pelolla.
Veli ei vastannut. Huoneesta kuului uusi isän yskä. Helmi meni katsomaan. Olavi makasi kattoonsa tuijottaen.
Älkää minun takiani riidelkö, hän sanoi.
Ei me riidellä, Helmi valehteli.
Isä kääntyi Helmiin.
Kuulen kyllä. En ole kuuro. Mutta en halua olla syy, miksi vihaatte toisianne.
Helmi istui vuoteen laidalle.
Isi, ei me vihata.
Sitten sopikaa asioista, hän sanoi. Ei puheilla, vaan teoilla. Ja jokaiselle sen verran, mikä jaksaa.
Seuraavalla viikolla Helmi varasi ajan terveysasemalle, missä isä käy nyt kontrollissa. Hän haki Kelan sivuilla ajan, tulosti lähetteen ja laittoi paperit kansioon. Veli lupasi tulla mukaan, sillä arkipäivien voimat olivat Helmilta jo loppu.
Lääkärillä nainen katsoi tuloksia, kysyi asioita ja puhui tasaisella ääniä. Ei luvannut nopeaa parantumista, mutta ei pelotellut. Lopulta hän kysyi:
Kuka huolehtii kotona?
Helmi ja Veli vilkaisivat toisiinsa.
Minä, Helmi sanoi.
Ja minä autan, Veli lisäsi.
Lääkäri nyökkäsi.
Te tarvitsette suunnitelman. Ei supersankareita. On olemassa kotihoitoa, kaupungin tukea, hoitajapalvelua osa voidaan korvata. Ja muistakaa: hoitaja tarvitsee myös lomaa, muuten hoidatte kohta myös itseänne.
Helmi kuuli tuosta luvan. Ei syytöstä vaan luvan lakata olemasta rautaa.
Käynnin jälkeen he menivät asiointipisteelle, koska lääkäri oli listannut, mitä avustuksia voisi hakea. Jonossa Helmi seisoi Velin vieressä, kansio käsivarsilla, ja tunsi että he nyt tekivät jotakin yhdessä, ei toisiaan syytellen. Veli kysyi, paljonko hoitaja maksaa muutamaksi tunniksi, ja avasi laskimen puhelimeen.
Illalla he kokosivat koko porukan keittiöön. Olavi istui fleece-liivi päällä. Hän kuunteli kaiken tarkasti. Helmin mies kaatoi kaikille kahvit, istui pöytään, ihan kuin olisi osa keskustelua.
Helmi avasi muistiinpanot.
Sovitaan näin, hän sanoi. Ei aina eikä ei koskaan. Me tarvitaan selkeä vuoroaikataulu, rahat, ja jokaiselle oma raja.
Veli nyökkäsi.
Voin olla kaksi iltaa viikossa: tiistai ja torstai. Tulen töiden jälkeen, olen isän kanssa. Sinä saat silloin levätä.
Helmi tunsi, miten helpotus lainehti kehossa.
Sopii. Niinä päivinä lepään, olen vain lasten kanssa. Ja viikonloppuna yksi koko päivä on sun vastuulla. Olen omieni parissa, en soita joka puoli tunti.
Veli hymyili.
Sovittu.
Helmin mies jatkoi:
Rahat. Voidaan jakaa hoitajan palkka, vaikka kolme tuntia päivässä. Otan siitä osan, mutta pitää tietää summa.
Veli näytti tuskaiselta.
En mä pysty puoliksi, hän sanoi rehellisesti. Mutta voin maksaa tietyn summan kuussa. Lisäksi ostan lääkkeet, joita ei saa tuettuna.
Helmi kirjoitti muistiin. Hän olisi halunnut sanoa olisit enemmän, mutta muisti, miltä se kuulostaa ja antoi olla.
Sitten näin, hän sanoi. Minä organisoin: soitot, ajanvaraukset, paperit. Veli ottaa kahden illan ja yhden viikonlopun vastuun sekä osan kuluista. Ei lasketa, kuka uupuu eniten. Pidämme kiinni tästä.
Isä yskäisi ja nosti kättä.
Minäkin hoidan osani. Teen annetut jumppaliikkeet. Pidän lääkkeistä huolen, jos teette laatikon. Ja sanon heti, jos vointi huononee.
Helmi katsoi nyt isää uudella silmällä: sairasta, joka haluaa pitää lankoja käsissään. Se oli arvokasta.
Seuraavana päivänä Helmi osti apteekista viikkolääkedosetin. Kotona hän asetteli lääkkeet rasioihin, kirjoitti tussilla AAMU ja ILTA. Dosetti yöpöydälle vesilasin viereen. Isä testasi kannet, aivan kuin varmistaakseen että tämä oikeasti helpottaa.
Tiistai-iltana Veli tuli. Hän riisui kengät, pesi kädet, meni isän huoneeseen. Helmi näytti, missä on varavuodevaatteet, lämpömittari, lääkärin ja päivystyksen numerot ei syyttävästi, vaan vastuun siirtäen, niin kuin avaimia.
Mä lähden nyt, Helmi sanoi ja hetkeksi pysähtyi eteisaulaan. Huoneesta kantautui ääniä: Veli jutteli isälle uutisista, isä vastasi jo vitsillä.
Helmi lähti ulos, kiersi korttelin, puistikon ja lasten leikkipaikan ohi. Keho oli edelleen varuillaan, kuin joku heti kutsuisi takaisin. Mutta kukaan ei kutsunut.
Tunnin päästä Helmi palasi. Asunnossa oli hiljaista. Veli istui keittiössä ja joi teetä, jonka oli keittänyt itse. Helmin muistivihko oli auki pöydällä vuorolistan kohdalta.
Kaikki hyvin. Isä nukahti. Join teetä hänen kanssaan, lääkkeet otti omatoimisesti, mä vain muistutin, Veli sanoi.
Helmi nyökkäsi.
Kiitos.
Veli katsoi äitinsä.
Se sairaalan lupaus… En halua, että se jää meidän ylle kirveeksi. Tehdään se mitä jaksetaan, ettei kenellekään jää tunne, että toinen jättää.
Helmi tunsi jonkun jännityksen häviävän sisältä.
Eikä jakseta enää vannoa lisää. Tehdään sen mitä pystytään, ja eletäänkin välillä, ei vain selvitä.
Veli laittoi vihkon kiinni.
Pidetään kiinni tästä. Jos jonkun pitää muuttaa, sovitaan rauhassa. Ei riidellä.
Helmi saattoi Velin ovelle, varmisti, että valot oli sammutettu. Sitten hän meni isän luo. Tämä nukkui rauhallisemmin kuin sairaalassa. Yöpöydällä vesi ja dosetti oli kunnossa, kannet kiinni.
Helmi istahti vuoteen laidalle ja peitteli isän. Hän ei tuntenut voittoa, vaan sen, että nyt heillä oli tapa auttaa isää rikkomatta toisiaan.
Keittiön pöydällä oli lista: tiistai, torstai, lauantai. Vieressä summa, jonka kukin osallistui, ja hoitajan puhelinnumero jonka terveysasema suositteli. Se ei ollut kaiken lupaus vaan jotain, mitä voi tehdä uudestaan huomenna.
