Olen aina ollut varma, että hän oli kultalusikka suussa syntynyt, hieman ylimielinen lapsi. Viljami sai kaiken, mistä voi vain haaveilla: omistusasunto Helsingin keskustasta, uusi auto ja merkkivaatteita.
Itse taas olin aina se vaatimaton harmaa hiiri. Piilotin muilta sen, että vanhempani olivat alkoholisteja ja että olin tehnyt töitä jo neljästätoista ikävuodesta asti. Siinä sivussa opin ompelemaan, joten korjasin ja ompelin vaatteita ystäville pienestä maksusta.
Opinnot yliopistolla alkoivat, ja opiskelutoverini päättivät järjestää tervetuliaisjuhlat. Yllätyin todella, kun minutkin kutsuttiin mukaan. Olin niin innokas näyttämään heille, että minustakin on johonkin.
En voinut ostaa uutta mekkoa, joten ompelin sellaisen itse. Naapurini, Eeva-täti, laittoi tukkani kauniisti. Kun saavuin juhliin, ystäväni eivät edes tunnistaneet minua. Viljami huomasi minut heti ja silmäili koko illan. Yritin livahtaa kotiin vähin äänin, mutta hän saavutti minut ja tarjosi kyydin.
Annoin hänelle naapuritalon osoitteen, koska häpesin paljastaa oikeaa kotiani. Siitä illasta alkoi meidän tapaamiset ja hiljalleen ihastuimme tosissamme toisiimme. Viljami ei enää tuntunut ollenkaan ylimieliseltä, vaan hän kohteli minua aina kuin vertaisena.
Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes opiskelukaverini saivat selville, missä työskentelin ja he alkoivat pilkata minua. Häpesin niin paljon, että olisin halunnut vajota maan rakoon. En keksinyt muuta ratkaisua kuin paeta: menin dekaanin toimistoon ja jätin anoimuksen opintovapaasta.
Ajattelin, että vuoden kuluttua kaikki unohtaisivat minut ja ehkä voisin siirtyä toiseen yliopistoon. Nyt tajuan, kuinka typerä ratkaisu se oli, mutta silloin se tuntui ainoalta pakotieltä. Vaihdoin puhelinnumeroani, joka päätti välit Viljamiin, ja kaksi kuukautta myöhemmin sain tietää odottavani lasta.
Ei ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut jakaa uuden elämäntilanteeni. Tein töitä aamusta iltaan ja öisin itkin tyynyyn. Vanhempani olivat omissa maailmoissaan ja heidän ainoa huolensa oli pyytää minulta rahaa viinaan. Kummitätini Sirkka huomasi, miten huonosti voivat ja päätti ottaa minut luokseen.
Kerroin hänelle koko tarinani silloin olo keveni edes vähän. Hän saattoi minut myös Naistenklinikan synnytysosastolle ja oli ensimmäinen, jolle kerroin poikani syntymästä. Poikani oli vaalea, sinisilmäinen oikea pikkuenkelin näköinen. Tuijotin häntä lakkaamatta, rakastin häntä heti koko sydämestäni.
Yhtäkkiä sain Viljamilta tekstiviestin, jossa hän kirjoitti rakastavansa meitä molempia ja haluavansa olla perheemme kanssa. Seuraavana päivänä minut kotiutettiin sairaalasta enkä olisi millään uskaltanut katsoa Viljamia silmiin. Muistan vieläkin, miten seisoin oven edessä poikaani kainalossa ja pelkäsin kohdata häntä.
Voi, miten typerä silloin olin tuhlasin melkein vuoden onnestani. Kuinka olisin voinut ikinä luulla pärjääväni ilman Viljamia? Nyt ymmärrän sen täysin vasta, kun näin miten rakastavasti Viljami piti poikaamme sylissä ja katseli meitä molempia hellästi.
