Olen aina uskonut, että hän oli ylimielinen kultapoika. Antti sai kaiken, mistä saattoi vain uneksia: oman asunnon Helsingin keskustassa, upouuden auton ja merkkivaatteet.
Minä taas olin aina se harmaa hiiri. Pidin omana tietonani, että vanhempani olivat alkoholisteja ja että olin ollut töissä jo neljäntoista ikäisestä lähtien. Sillä välin opin ompelemaan, ja korjasin ja tuunasin vaatteita kavereilleni.
Lukukauden alussa opiskelukaverini päättivät järjestää juhlat. Suurimpana yllätyksenä oli, että myös minut kutsuttiin. Olin intoa täynnä halusin niin kovasti näyttää, että minäkin olen jotain.
Rahoja uuteen mekkoon minulla ei ollut, joten ompelin sellaisen itse. Naapurini auttoi laittamaan tukkani juhlakuntoon. Saavuin juhliin, eikä kukaan kavereistani tunnistanut minua. Antti kiinnitti heti huomiota minuun ja seurasi minua koko illan. Yritin livahtaa kotiin, mutta hän saavutti minut ja tarjosi kyydin.
Annoin hänelle naapurin osoitteen olin liian nolona paljastaakseni missä oikeasti asun. Siitä yöstä lähtien aloimme tapailla, ja vähän kerrassaan rakastuimme. En pitänyt Anttia enää ylimielisenä, sillä hän kohteli minua aina tasa-arvoisesti, kuin olisimme samalta viivalta.
Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes opiskelutoverini saivat tietää, missä teen töitä, ja alkoivat pilkata minua. Hävetti suunnattomasti. En kestänyt tilannetta, joten päätin lähteä; marssin opintotoimistoon ja jätin hakemuksen erotakseni.
Ajattelin, että vuoden päästä he unohtaisivat minut ja ehkä voisin vaihtaa toiseen kouluun. Nyt tiedän, että ratkaisu oli täysin typerä, mutta silloin se tuntui ainoalta pakokeinolta. Vaihdoin puhelinnumeronikin, mikä samalla päätti suhteeni Anttiin. Kaksi kuukautta myöhemmin sain tietää olevani raskaana.
En voinut kertoa uutista kenellekään. Tein töitä aamusta iltaan ja itkin öisin tyynyyn. Vanhempani olivat täysin omissa maailmoissaan ja pyysivät jatkuvasti rahaa viinaan. Kummitätini näki tilanteeni ja otti minut luokseen asumaan.
Kun kerroin hänelle tarinani, oloni hieman keveni. Hän oli se, joka kulki kanssani Naistenklinikalle, ja oli ensimmäinen, jolle sanoin, että poikani syntyi. Pojastani tuli vaalea, sinisilmäinen lapsi, ihan kuin pikkuinen enkeli. Katselin häntä, enkä saanut silmiäni irti.
Yhtäkkiä sain Antilta tekstiviestin: Rakastan teitä molempia valtavasti, haluan olla kanssanne. Seuraavana päivänä pääsin sairaalasta kotiin, ja pelkäsin kohdata Anttia. Muistan yhä, miten seisoin oven takana, poikani syliin puristettuna, enkä uskaltanut katsoa rakastani silmiin.
Miten typerä olin silloin, kun leikkasin melkein vuoden pois omasta onnellisuudestani. Kuinka olisin voinut jättää rakkauteni lopullisesti? Ymmärsin kaiken oikeastaan vasta, kun näin kuinka paljon rakkautta ja hellyyttä Antti katsoi poikaamme, ja kuinka lempeästi hän otti hänet syliin.
Elämä opetti, ettei omia pelkoja ja häpeää kannata päästää ohjaamaan aito rakkaus ja välittäminen voittavat kaikki ulkoiset paineet ja estot.
