Katsellessani ikkunasta ulos, näin äidin kävelevän kadulla ja juttelemassa lempeästi tyttärensä kanssa. Siitä tuli välittömästi mieleeni lapsuus, kun oma äitini vei minut päiväkotiin ja vietimme yhdessä unohtumattomia hetkiä puistossa, syöden jäätelöä. Nostalgia iski oikein kunnolla, ja tiputin kyyneleen poskelleni ikävöidessäni äidin poissaoloa. Silloin veljeni keskeytti ajatukseni kysymällä, koska meinasin palata Helsinkiin.
Koska tulevaisuudensuunnitelmani olivat aikalailla levällään, mainitsin ehkä käväiseväni notaarilla. Siinä vaiheessa veljeni syytti minua siitä, että halusin omia äidin asunnon itselleni ja yllättäen tätini innostui komppaamaan. Tilanne eskaloitui meidän karhumuseossa pidetyssä muistojuhlassa, kun veljeni alkoi korottamaan ääntään minulle niin, että tunsin oloni täysin ulkopuoliseksi ja loukkasin tunteeni. Kun vieraat viimein poistuivat, tätini paukkasi viha silmissäni luokseni ilmoittamaan, että he aikovat myydä asunnon ja ostaa sillä kaksi yksiötä, yhden veljeni ja toisen hänen tyttärensä nimiin. Hänen mielestään minun olisi viisainta vain palata Helsinkiin ja nauttia urastani siellä.
Olin aivan ymmälläni heidän asenteestaan, ja päädyinkin yksin istumaan äidin vanhaan asuntoon haaveillen, että voisin ottaa edes äidin villasukat mukaani muistoksi. Kauhukseni kuitenkin huomasin, että veljeni ja hänen vaimonsa olivat vaihtaneet lukot, enkä enää päässyt sisälle. Vaimo työnsi minut suorastaan ovesta ulos, ilman pienintäkään empatiaa. Siinä vaiheessa päätin, että aion tehdä kaikkeni saadakseni oikeuteni takaisin ja vieläpä heidät ulos asunnosta, jos niikseen tulee.
Asiaa ironisesti ajatellen, olin aiemmin kustantanut heidän lääkkeitään ja jopa palkannut kotihoitajan, vaikka he asuivat äidin kanssa saman katon alla. Lopulta sain tietää äitini kuolemasta vain somessa yhteisten tuttujen kautta, sillä veljeni ei ilmeisesti viitsinyt kertoa, ehkä jatkaakseen taloudellista kannustusta.
Lopulta otin veljeeni suoraan yhteyttä ja ilmoitin aikovani haastaa heidät oikeuteen koko asunnosta se tainnutti velipojan, vaikka yrittikin esittää viilipyttyä. Olin päättänyt, että oikeus saa ratkaista, kuka asunnon perii ja tällä kertaa Suomi on pieni maa, joten onneksi käräjät ovat lähikunnassa.
