Tämä tilanne on ihan perisuomalaisen tavallinen. Menin naimisiin 25-vuotiaana kai se nyt kuului asiaan. Vuotta myöhemmin syntyi tyttö, jonka nimesimme Ainoksi. Kaikki oli oikein mallillaan. Mutta hetken kuluttua mieheni Petri alkoi kutsua minua laiskaksi. Kuulemma olin kotona äitiyslomalla tumput suorina, en saanut paljoa palkkaa töistäkään, vaikka oikeasti tienasin melkein yhtä paljon kuin hänkin.
Aina puhutaan, että naimisiinmenon jälkeen miehen äidin vaikutus vasta alkaa näkyä. Olisi pitänyt tajuta, että jokin haiskahti jo alussa, mutta olinpa sokea ja kuuro aivan kuin helmikuussa aurinkolasit päässä Lapissa.
Petri vertaili minua jatkuvasti äitiinsä, Irmaan. Irma oli hänen elämänsä esikuva: pyöritti kasvimaata, hoiti tilikirjoja, kasvatti kaksi lasta yhdessä lauseessa ja paistoi pullaa päälle. Entä minä? Tein vuorotyötä vanhainkodissa, koko ajan täyspäiväisesti.
Yritin olla yhtä tehokas kuin Irma. Autoin hänen talollaan, rehkin kasvihuoneessa tomaatit horkan vallassa ja siivosin kuin oman mummuni synttäriksi. Kun Aino meni kouluun, tein hänen kanssaan läksyt ja koitin pitää mölyt mahassa. Mutta huolet vain lisääntyivät. Työ kuormitti, eikä palkka riittänyt edes vappumunkkeihin. Painoin ylitöitä ja purin hammasta. Olin yhä rahallisesti kiinni Petrissä. Hän naljaili, minä esitin kuuroa ja toivoin, että ehkä elämä vielä tästä.
Kaikkihan tietävät, että mitä enemmän annat periksi, sitä nälkäisemmäksi toinen käy. Yritin selittää Petrille, että olen poikki eikä jaksa enää duunista toiseen. Petri julisti, että tästä lähtien hän antaa talousrahoiksi vain saman verran kuin minä, ja säästää loput itselleen. “Reilua”, muka, kuin soteuudistus. Meidän liitto oli jo pelkkää laastarointia, kunnes… naps, se repesi.
Tajusin viimein, että tämä shakkipeli on pelattu. Olin saanut tarpeekseni nalkutuksesta, moraalipuheista ja iänikuisesta Irma-vertailusta. Kirsikkana kakun päälle oli Petrin lausahdus: Jos et hanki oikeaa työtä, muutan äidin luo. Ja niin jäin miettimään, kauanko siinä vielä menee Tarvitsin kolme vuotta ennen kuin lähetin hänet takaisin Irmalle. Sain uuden työpaikan kaverin kautta ja kunnon palkalla! En edes halua muistella sitä hermoja raastavaa aikaa sen enempää. Ero tuli: asunto jaettiin, muutettiin, riideltiin.
Nyt elämä on rauhallista kuin mökillä juhannuksena sateella. Asun omassa kämpässä Ainon kanssa, rauhassa ja ilman Petriä ja kyllä, ihan mainiosti menee.
On oma koti, työpaikka josta pidän. Eihän tämä mikään tähtien kosketus ole, mutta pärjää kahvin ja ruisleivän voimin mainiosti. Ainoa riesa on oma suku ne yrittävät liittää minut jokaiseen vapaaseen viisikulmaan Marttojen kerhossa. Joidenkin mielestä olen surkea eronnut nainen. He uskovat, että onni löytyy vain uuden miehen kanssa. Mutta mihin minä sellaista kaipaan? Yksi Petri riitti kyllä! Pitäisiköhän teettää kyltti: Nuori, iloinen ja täysin epäkiinnostunut seurustelusta. Olen onnellinen Ainon kanssa älkää tuoko uutta sulhoa rikkomaan tätä sirkusta. Ja Petri on nyt varmasti sekin onnellisempi Irman luona.Toisinaan huomaan Ainon katselevan minua sillä tavalla tutkivasti, kuin miettisi, mitä seuraavaksi aiomme tehdä. Silloin ehdotan, että leivotaan pullaa vaikken koskaan yltäisikään Irman reseptin täydellisyyteen, meidän pullissamme on enemmän naurua kuin kohottajaa. Iltaisin Aino kömpii viereeni sohvalle, painaa päänsä olalleni ja huokaisee: Meillä on aika kivaa, äiti. Silloin tiedän, ettei elämässä tarvitse olla mitään enemmän. Meillä on aikaa, tilaa hengittää ja oma rauha. Ja jos joskus ikkunasta näkyy ukkospilvet, laitan kahvin tippumaan, vedän villasukat jalkaan ja ajattelen, että juuri näin on hyvä. Tämä on meidän kahden pienen pesä, jonka ovella aurinkolasit voi jättää naulaan ja nähdä kaiken kirkkaana silloinkin, kun ulkona on helmikuu.
