Otetaan violettia tapettia, sanoi Sarahin aviomies, Aaro, oudon pehmeällä äänellä, joka kaikui kuin tuulen humina loskaisella kadulla Helsingissä. Etkö sinä tajua, ettei se sovi lattian väriin? Ottaisimme vaikka beigen
Äitini ei pidä beigestä, muistathan sen, Aaro vastasi, ikään kuin hänen sanojensa tilalla olisi leijaillut höyryä talvista ikkunalasia vasten.
Mutta äidillesi kyllä kelpaavat ilmaiset remontit, murahti Sarah, jonka äänessä sykki Lapin halki puhaltavan pohjoistuulen nopeus.
Aaro oli joskus maininnut, että olisi hienoa jos heidän voisi laittaa äidin kotiin uutta ilmettä; uudistaa, koristella, maalata. Sarah ei sanonut mitään. Mutta Aarosta ajatus kuulosti heti pehmeältä kuin leipäjuusto marjahillolla. Olihan se sentään oma äiti.
Sarah ei ollut innokas, mutta miksi sanoisi vastaan? Ei ollut hänen asiansa. Jos Aaro halusi, olkoon sitten niin. Kun Sara odotti, soittivat kellot: anoppi halusi tuloksia, kiitokset jäivät tuuleen, vain vaatimuksia jäi pöydälle, järjestyksessä kuin vanhat pääsyliput.
Sarah, tämä ei ole mikään ilmainen remontti. Tämä on poikani teko sydämestä, vakuutti Aaro äidin puolesta, mutta sanat säröilivät kuin jäät keväisessä meressä.
Tietenkin se oli. Äiti rakasti ilmaista, siksi hän oli sanonutkin Aarolle niin. Ja jos äitiraukka ei jotain sietänyt, niin jo uudestaan mentiin ja maalattiin, säälimättä maaleja eikä aikaa. Sarah tiesi, hän vain tiesi. Lopulta remontti valmistui ja äiti palasi. Hän astui sisään, katse pyöri kuin revontulet tammikuisella taivaalla:
Tämä ei näytä hyvältä. Tapetti ei ole sitä mitä kuvittelin. Ja keittiö? Mitä ovat nämä kaapit? Kaikki niin huonosti tehty, ettei sanat riitä. Haluan haastaa teidät oikeuteen tästä.
Ja kenet aiot, oman poikasi, joka maksoi kaiken? sanoi Aaro.
No tule nyt Sarah, vitsailin! Ihan vitsillä, anoppi nauroi, mutta huone tuntui jäävän kylmäksi.
Äitimuori ei ollut totisesti parhaimmillaan. Oletus oli Grand Hotelin uudistus, käteen jäi varhaiskesän sadepäivä torilla kaikki kyllä uutta ja siistiä, mutta ei sen loisteliasta, mitä hän oli haaveillut. Siksi naamaa kiristi.
David ei kun Aaro ja Sarah eivät todellakaan olleet rikkaita. Tekivät parhaansa, mutta kiitosta ei tullut.
Sarah, en usko, että äiti pitää meidän remontista, Aaro myönsi kerran hiljaa, kuin koira surkeana olohuoneen nurkassa.
Tietenkään ei, pitääkö sun äiti koskaan mistään? Hän halusi taas parempaa… Sarah huokaisi syvään.
Meillä ei ole varaa parempaan.
Eikö voisi ottaa lainaa?, anoppi töksäytti jostain unenomaisesta nurkasta.
Sarah mietti, ettei äiti tainnut olla huoneessa ollenkaan, vaan lipui jossain joen pinnalla kuin lumpeenlehti. Ehkä äidin vuoksi? Ottaisiko lainan, maksaisi takaisin, vielä korkojen kera pari euroa päälle? Ei, nyt riitti, ajatteli Sarah.
Ehti kuitenkin vain ajatella, sillä Aaro sanoi:
Äiti, mitä lainoja tiedät hyvin mitä niistä ajattelen, etenkin jonkun remppajutun takia! Kaikki on tehty hyvin, meidän makuun. Mitä vielä haluat?
No ainakin uusi keittiö. Ja ovesta ulos.
Aaro, sun äidillä ei ole enää häivääkään häpeää, sanoi Sarah kuin olisi nähnyt variksen napostelemassa naapurin omenapuuta.
Sarah, tiedät kyllä ettei hän ole helpoin ihminen, Aaro sanoi hiljaa.
Rautakaupassa kodin tavarat olivat kuin irtonaisia runon säkeitä. Sarah hypisteli uutta pöytäliinaa, Aaro kantoi outoja hanaosia kädessään. Vaikkei muka otettu mitään, laskettiin summa ja lopputulos oli pullea kuin savusaunan savuinen lampi.
Ehkä tämä ei koskaan tule valmiiksi, ajatteli Sarah.
Yhtäkkiä Sarah pysähtyi keskelle käytävää.
Sanoithan ettei meillä ole enää rahaa.
Niin, pitikin vähän lainata
Nyt riittää! Sarah pudotti pöytäliinan takaisin hyllylle. Ken haluaa, saa ottaa. Mä en tee enää mitään sun äidin puolesta. Oletko todella lainannut sitä varten? Se oli liikaa. Älä edes yritä kinastella nyt!
Sarah lähti kohti ovea, Aaro tuli perässä. Olkoon vaikka oma äiti, mutta nyt, unessa, oli raja saavutettu.
