Pari päivää sitten isäni tuli käymään. Päädyimme keskustelemaan hänen kanssaan siitä, kuinka vaimoni puhelin on alkanut temppuilla aivan kunnolla (kestää korkeintaan 1520 minuuttia päällä, sitten sammuu, akun vaihto vain pahentaa asiaa), joten olen nyt etsimässä itselleni uutta puhelinta syntymäpäivälahjaksi.
Vaimoni saa sitten minun vanhan puhelimeni. Kyllä te tiedätte jo, kummalla on suurempi tarve uudelle. No, siinä vaiheessa isä kaivaa esiin vanhan, kuluneen rasian ja sanoo: Tämä on sinulle, mummiltasi. Voit myydä tämän ja ostaa puhelimen. Mummi oli päättänyt antaa minulle vihkisormuksensa. Jopa rasia oli yllättävän hyvässä kunnossa.
Sormuksen lisäksi laatikossa oli kuitti, hintalappu ja sinetti. Sormus oli ostettu vuonna 1977. Sen paino on hieman yli seitsemän grammaa.
En osaa ihan tarkalleen verrata vanhoja hintoja tämän päivän euroihin, mutta arvatenkin se oli aikanaan arvokas. Tuohon aikaan paksut vihkisormukset olivat kovassa huudossa, ja sellaiset olivat monille mahdollisia. Nykyisin harva ostaisi samanlaista, enkä itsekään osaa sanoa, mitä se maksaisi tänään. Sormus on 14 karaatin kultaa, eli Suomessa merkintä olisi 585. Jotenkin luulen, että vanha kultakoru on arvokkaampaa kuin mikään uudempi. Sormus on valtava verrattuna nykyaikaisiin perus kihlasormuksiin.
Sanoin heti, että en missään nimessä aio myydä sitä. Haluan pitää sitä itse. En usko taikauskoon (että toisen sormuksia ei pitäisi pitää), vaan tästä tulee minulle tärkeä muisto. Sitä paitsi nämä nykypuhelimet menevät hajoamaan joka vuosi ostetaan ja heitetään pois. Tällaisen sormuksen arvoa ei voi mitata rahassa, eikä tämänlaista voisi enää mistään ostaa.
Jäin miettimään, mitä itse tekisin sormuksella? Opin tästä, että välillä jonkin tavaran arvo ei ole hinnassa vaan muistoissa, joita siihen liittyy. Tässä kiireisessä nykyajassa on hyvä muistaa, että jotkin asiat kulkevat sukupolvelta toiselle ja kantavat mukanaan tarinoita.
