Olin nuori, kun tapasin sen konnan. Hän kohteli minua kuin prinsessaa, ylisti minua kauniisti ja käyttäytyi kuin unelmien mies. Mutta heti kun sai mitä halusi, hän katosi elämästäni jälkiä jättämättä. Ero mursi minut täysin, vaikka en tuolloin edes tajunnut kaiken seurauksia. Kun sain kuulla olevani raskaana, olin täysin lamaantunut. Aluksi en kertonut kenellekään mitään, en edes ystävilleni. Mutta vatsani kasvaessa ja ollessani jo neljännellä kuulla, ymmärsin että en voisi enää kauaa piilotella totuutta, joten tein raskaan päätöksen kertoa äidilleni.
Äiti kertoi isälle heti. Isän reaktio oli pelkkää syytöstä ja solvauksia. Peläten häpeää ja kylän juoruja, vanhempani painostivat minut raskauden keskeytykseen, vaikka tiesin, että se vaarantaa terveyteni. Taivuin heidän tahtoonsa, mutta seuraavat päivät olivat yhtä itkua ja syyllisyyden tunnetta tuntui kuin olisin pettänyt oman lapseni. Yhä haen anteeksiantoa Jumalalta, vaikka en tiedä annetaanko sitä minulle koskaan. Elämäni pysähtyi. Toivoin ettei minun tarvitsisi enää olla olemassa. Vanhemmilleni olin yhdentekevä, heitä kiinnosti vain suvun maine ja naapurien puheet.
Kaksi vuotta myöhemmin keräsin rohkeuteni ja muutin pois kotoa. Valmistuin yliopistosta Helsingissä ja loin itselleni menestyksekkään uran. Lopulta minulla oli kaikkea, mistä aikaisemmin vain haaveilin. Paitsi yhtä asiaa perhettä. Sitä ei voinut rahalla ostaa. Menetin lapsena mahdollisuuteni tulla äidiksi. Treffailin miehiä Turusta Rovaniemelle asti ja sain jopa kosintoja, mutta kun he kuulivat lapsettomuudestani, he katoivat elämästä yhtä nopeasti kuin edellinenkin mies. Tiedän, että kaikki on vanhempieni syytä. He riistivät minulta mahdollisuuden äitiyteen ja perhe-elämän iloon. En halunnut olla yhteydessä heihin, en edes nähdä heitä.
Kun isäni sai sydänkohtauksen ja äiti aneli minua tulemaan avuksi, kieltäydyin. He olivat jättäneet minut yksin pahimpana hetkenäni. Vain rauhoittaakseni omaatuntoani lähetän heille joka kuukausi muutaman sadan euron tilisiirron. Mietin usein, että vanhemman velvollisuus olisi seistä lapsensa rinnalla, ei hylätä kun tämä tarvitsee apua eniten. Vanhempani eivät koskaan käsittäneet, kuinka syvän jäljen heidän tekonsa minuun jättivät.
