Viljo ja Helmiina näyttivät elävän yhdessä sujuvasti, mutta heidän taloudellinen epätasapainonsa oli kuin suolla seistä. Viljo tuhlasi rahaa kuin tuuli, ostellen urheiluasuja ja käymällä säännöllisesti parturissa, kun taas Helmiina kitkutti euroja ja leikkasi hiuksensa keittiön pöydän ääressä, sakset laulamassa öisin. Helmiina kantoi ison kiven perhebudjetissa, mutta Viljo ei tuntunut arvostavan hänen ponnistelujaan.
Eräänä sateenharmaana päivänä Helmiina pyysi Viljoa viemään häntä äitinsä luo, viemään oudon television, jonka ruutu oli täynnä lunta. Odottaessaan vessassa kuin saunan peili, Viljo kuuli seinän läpi Helmiinan ja hänen äitinsä keskustelun. Siinä paljastui kuin unen varjossa, että Helmiina oli ostanut asunnon Turun keskustasta salaa. Viljon mieli kiehui kuin kahvi; hän vaati selitystä.
Helmiina kertoi lainanneensa rahat serkultaan, mutta Viljo epäili tarinaa jotain häilyvää ja epätavallista siinä piili. Hän kohtasi serkun kuin avantoon astuen, mutta serkku vain nauroi ja sanoi, että Viljon tulisi kysyä vaimoltaan kaikki mikä häntä vaivasi. Viljo kysyi uudestaan Helmiinalta, ja Helmiina kertoi lainanneensa rahat siskoltaan. Viljosta tuntui kuin paksu sumu olisi peittänyt kaiken, pettymys ja petoksen tunteet vellovat. Hän antoi Helmiinalle kaksi vaihtoehtoa joko maksaa hänelle puolet asunnon arvosta, eli 75 000 euroa, tai erota.
Helmiina suostui eroon kuten tuuli suostuu tuulessa, ja he lähtivät eri teille kuin unessa. Nyt Helmiina asuu äitinsä kanssa uuden kaksion seinien sisällä, jotka ovat täynnä outoja tarinoita. Tämä unisävyinen kertomus osoittaa, että heidän välillään oli kuin jokin talvinen hämärä viestintä ja luottamus puuttuivat, ja siksi heidän suhteensa päättyi surulliseen hiljaisuuteen.
