Kun synnyin, isäni lähti pois meidän luota. Äitini kasvatti minut yksin. Nyt, kun katson taaksepäin, tajuan ettei häntä juuri voi sanoa varsinaiseksi vanhemmaksi. Niin kauan kuin muistan, hän joko oli jossain humalassa, katosi kokonaisiksi päiviksi tai toi kylään kaikenlaisia ystäviään.
Oli kai jotain kymmenen vuoden ikäinen, kun vielä luulin että kaikilla lapsilla on samanlainen elämä. Ajattelin, että tämä on ihan normaalia.
Yläasteella aloin käydä töissä. Oli pakko, jos halusi ruokaa. Meidän kylällä oli erilaisia satunnaisia töitä. Niillä sain kasaan vähän rahaa tai ainakin vatsani täyteen.
Peruskoulun jälkeen yritin löytää kunnon työpaikan, mutta köyhästä perheestä tuleva nuori, ilman mitään suhteita tai säästöjä… Ei auttanut muu kuin pärjätä parhaani mukaan vähän samalla tavalla kuin äitinikin oli tehnyt.
En tiedä, mistä hän aina löysi rahaa. Ne pienet kolikot, jotka toin kotiin, riittivät ehkä ruokaan. Ehkä hän viihtyi siinä elämässä, koska ei yrittänyt muuttaa mitään.
Noin kolme vuotta sitten äitini luona alkoi käydä eräs mies yhä useammin. Hän vaikutti köyhältä, mutta ei ollut mikään perinteinen juoppo. Yleensä oli ystävällinen, joskus ei noteerannut minua ollenkaan. Aloin toivoa, että ehkä hän vaikuttaisi jotenkin äitiini että voisimme muuttaa yhteen ja päästä pois siitä kurjasta elämästä.
Toiveeni toteutuivat, ainakin osittain. Muutaman kuukauden lähes päivittäisen vierailun jälkeen mies alkoi asua meillä. Hän ei milloinkaan ollut vihamielinen minua kohtaan, mutta minulla oli koko ajan tunne, että hän yrittää olla huomaamatta minua.
Sitten, kun en osannut sitä odottaa, kaikki muuttui.
Oltiin asuttu samassa osoitteessa ehkä puoli vuotta, kun tulin illalla töistä kotiin. Olin taas saanut vähän rahaa kasaan. Ajattelin, että se piristäisi äitiä, joka oli viime aikoina ollut masentuneen oloinen.
Kun astuin ovesta sisään, äiti alkoi samantien huutaa, että en ole enää tervetullut kotiin, vaan minun on lähdettävä. Ensin en ymmärtänyt mitään. En ollut antanut hänelle mitään syytä moiseen käytökseen. Mutta en nähnyt järkeä yrittää keskustella siinä hetkessä. Lähdin kaverille yöksi ja ajattelin, että äiti rauhoittuu taas päivässä tai parissa.
Toisin kävi seuraavana päivänä minut hälytettiin ovelle vain kuulemaan, että en saa tulla enää kotiin. Syykin selvisi: mies oli alusta asti inhonnut minua ja saanut äidin uskomaan, että hän voi hyvin hankkiutua minusta eroon. Ja niin äiti teki.
Niin minusta tuli koditon 21-vuotiaana. Nyt asun kavereiden luona, onneksi heille kelpaan ja he auttavat. Saan elantoni sieltä mistä pystyn, vähän kuin ennenkin. Siksi kun joskus luen, miten vanhemmat valittavat nuorten kiittämättömyydestä, tekisi mieli sanoa kyllä joillakin meistä on syynsä.
