10. helmikuuta
Joskus ihmettelen, miten elämä voi muuttua niin paljon niin nopeasti. Muutin Varkaudesta Helsinkiin, missä yksiötä sai vielä suhteellisen edullisesti verrattuna kaupungin muihin alueisiin. Sain hankittua pienen asunnon omille nimilleni siitä saamani turva oli korvaamaton, vaikka mieheni ei tiennyt siitä mitään.
Sillä aikaa kun mieheni oli työmatkoilla Lapissa hoitamassa bisneksiään, syntyi tyttäremme. Synnytin tavallisessa Naistenklinikalla, mutta kerroin miehelleni, että olin erityisessä yksityissairaalassa, koska luulin, että se tekisi häneen vaikutuksen. Kaikki rahat, jotka hän lähetti minulle ruokaostoksiin, käytin erittäin tarkasti. Kun mieheni oli kotona, jääkaappi täyttyi lihasta, kalasta ja erilaisista herkuista ostin kaikkea mitä hän toivoi. Mutta kun hän lähti, palasin tiukkaan säästölinjaan.
En koskaan ostanut uusia vaatteita tai leluja tyttärelleni aina sain apua ystäviltä tai löysin jotain edullista tori.fi:stä. Säästin jokaisen sentin omaan asuntooni. Usein pyysin äitiäni Kuopiosta lastenhoitoavuksi, jotta pääsin salaa osa-aikatöihin. Mieheni oli pitkälti syyllinen tähän kaikkeen; hän tuli kaupungista, oli tottunut komentamaan maalaistyttöä ja luotti siihen, että teen kaiken hänen toiveidensa mukaisesti. Jossain vaiheessa tiesin, ettei tämä voisi jatkua. Eräänä päivänä ymmärsin, ettei mieheni ehkä enää osaisi hillitä suutaan tai käsiään silloin kaikki voisi loppua liian äkkiä.
Varsinkin ruokaostosten kanssa taiteilin jatkuvasti. Jos ostin kolme omenaa lapselleni, väitin miehelleni ostaneeni kilon. Kahdessa ja puolessa vuodessa onnistuin säästämään riittävän summan rahoista, jotka jäivät käyttämättä hänen lähettämistään euroista. Kun mieheni seuraavan kerran lähti pidemmälle työmatkalle, pakkasin hiljaa tavarani ja tyttäreni, ja lähdimme. Edellisenä päivänä olin laittanut vireille avioerohakemuksen maistraattiin.
Mieheni yritti saada meidät palaamaan. Soitti ja vakuutti, kuinka nyt kaikki olisi toisin, eikä mikään enää varjostaisi yhteistä arkeamme. Mutta puheluissa oli myös synkempiä sävyjä, joissa kuulin uhkauksen: hän ei luopuisi tytöstään eikä minustakaan mistään hinnasta.
Sain pian kuulla, että hänellä oli jo uusi seikkailu menossa tällä kertaa opiskelijatytön kanssa. Olen varma, että hän kontrolloi tätäkin samalla tavalla kuin minuakin. Minä puolestani en koskaan pettänyt miestäni. Kaikki se, minkä säästin, on ansaittu juuri ja juuri omalla sinnillä käytännössä näännytin itseni, että olisin voinut tarjota jotain pysyvää tyttärelleni. Oli pakko muuta reittiä ulos ei ollut. Täytyihän minun pelastaa sekä itseni että ainoa tyttäreni.
