Kuule, mun on pakko kertoa sulle, mitä mulle tapahtui. Kun kerroin miehelleni, että olin raskaana, se istui siinä tyynenä kuin kala, ei mitään hymyn häivääkään. Olisin odottanut, että se olisi ollut aivan onnessaan me kuitenkin haaveiltiin molemmat siitä, että päästäisiin joskus vanhemmiksi. Käytiin kaiken maailman tutkimuksia ja hoitoja läpi, että saataisiin lapsi. Mutta silloin, kun raskaustesti viimein näytti plussaa, taisi mies olla jo ehtinyt päättää, ettei isyys kuulunut meidän tulevaisuuteen. Hassua vielä, että ennen kuin kerroin raskaudesta, hän ehdotti ihan vakavissaan, että voitaisiin adoptoida joku lapsi.
Siinä se kuitenkin istui, naama pitkänä ja hiljaa. Ajattelin, että ehkä se vaan tarvitsi aikaa sulatella asiaa ei kai sitä aina pysty heti löytämään oikeita sanoja suurten uutisten äärellä. Olin itse kuitenkin pilvissä, niin iloinen kuin ikinä voi ihminen olla! Viimein se, mitä olin toivonut, oli toteutunut.
Valitettavasti se raskaus oli kaikkea muuta kuin helppo. Jouduin viettämään puolet ajasta sairaalassa ja oli pakko irtisanoutua töistä, koska yksinkertaisesti en jaksanut enää. Miehen suhtautuminen ei muuttunut mihinkään. Päinvastoin siitä tuli yhä kärttyisämpi ja jopa ilkeä, eikä se halunnut ymmärtää oman lapsen tärkeyttä. Raskaus ei ole mikään ammatti, et sä mitään koko päivää kanna, se sanoi. Mulla on vaimo, ei mitään potilasta. Mua kyllästyttää pyörittää tätä arkea yksin, kun joudun painamaan duunia aamuvarhaisesta iltamyöhään.
Yritin selittää ihan rauhassa, että neuvolassa oli nimenomaan painotettu, että nyt pitää ottaa iisimmin eikä nostella mitään painavaa, ettei vauvalle käy huonosti. Mutta mikään selitys ei mennyt perille.
Lopulta jouduin jäämään sairaalaan koko loppuraskauden ajaksi, eikä mies kertaakaan soittanut, kysynyt vointiani tai tullut käymään. Sitten jouduin hätäsektioon ja meidän vauva syntyi ennenaikaisesti, mutta onneksi täysin terveenä. Olin ihan hurmioissani ja soitin heti miehelle ilmoittaakseni ilouutisen. Onneksi olkoon! oli se kaikkein kaunein asia, jonka olen koskaan kuullut hänen suustaan.
Kun pääsin sairaalasta kotiin, huomasin, ettei miestä enää ollut. Se oli lähtenyt muuttokuormineen pois. Pelotti ja sattui, mutta kokosin itseni lapseni vuoksi. Lupasin itselleni ihan rehellisesti, että teen kaikkeni, jotta meillä olisi hyvä ja onnellinen elämä kaikesta huolimatta.
