Kuule, nyt tuun kertomaan sulle yhdestä jutusta, joka varmasti monelle suomalaisellekin naiselle kuulostaa tutulta.
Me ollaan nähty Arton kanssa reilut puoli vuotta. Tiedäthän sen alun, kun kaikki pienet omituisuudet vaikuttaa vaan söpöiltä, ja tulevaisuus näyttää pelkältä vaaleanpunaiselta poutapilveltä. Arto oli minusta melkein täydellinen: fiksu, hyvin toimeentuleva, lukenut, aina siisti, villakangastakki päällä ja parta aina ojennuksessa. Me hengattiin viikonloppuisin kivassa kahvilassa Hakaniemessä, käveltiin Kaivopuistossa ja juteltiin elokuvista tuntui ihan siltä, että ollaan samalla aaltopituudella.
Aika pian alkoi kuitenkin paljastua, että katsotaan elämää vähän eri kulmilta. Mun mielestä parisuhteessa pitää olla tasavertaisia, mutta Arto näki koko touhun enemmän keinona saada kodikasta elämää mahdollisimman pienellä panostuksella.
Yhtenä iltana syötiin lohikeittoa ja juotiin teetä, kun hän, vähän niin kuin ohimennen, ehdotti: “Hei, me ollaan nyt ramppailtu ees taas jo kuukausikaupalla. Ei kahdessa vuokrakämpässä asumisessa ole järkeä. Jos muutettaisiin yhteen? Löydetään joku hyvä kaksio vaikka Kallion suunnalta.”
Mä hymyilin, koska tuollahan mä olin vähän jo salaa toivonutkin. Mutta sitten tuli lauseita, jotka pisti mut ihan pysähtymään.
“Mutta sovitaan heti pelisäännöt,” hän jatkoi tosi asialliseen sävyyn ihan kuin oltaisiin solmimassa urakkasopparia, ei perustamassa yhteistä kotia. “Ollaan molemmat nykyajan ihmisiä, niin että budjetti pysyy omilla tileillä ja kaikki yhteiset menot puoliksi. Vuokra, sähköt, ruoat kaikki menee 50/50.”
No, tasavertaisuus kuulostaa hyvältä nyökkäsin hyväksyvästi.
“Kuka sitten hoitaa kotityöt?” kysyin toiveikkaana, odottaen että tämäkin jaettaisiin puoliksi.
Arto vähän naureskeli ja virnuili sitten: “No, suomalaisena miehenä mä sanon, että kyllä ne asiat menee vähän luonnostaan. Sä oot nainen, siisteys on teillä verissä. Sun tontille kuuluu ruoanlaitto, siivous, pyykit mä voin kyllä välillä heittää roskat tai kiinnittää naulakon, jos tarvii. Mutta päävastuu arjesta kuuluu sulle. Sähän haluut kuitenkin olla kodin hengetär?”
Siinä oli hetki hiljaista. Katsoin sitä ja mietin mielessäni: ai että, tässä se palapeli nyt sitten on.
Miksi kukaan maksaisi siivoojalle, jos saa “rakkaan naisen” duuniin ilmaiseksi?
En lähtenyt väittelemään, vaan päätin vastata samalla pelillä.
“Arto, ymmärsin kyllä pointin,” sanoin rauhallisesti. “Sä haluut reiluutta raha-asioihin oikein hyvä. Haluat kotiin siistin pöydän ja tuoreet sukat tottakai. Mutta mäkin käyn töissä täyden päivän, enkä jaksa arki-iltaisin alkaa siivoamaan toisen puolesta.”
Arto meni hiljaiseksi, mutta jäi kuuntelemaan.
“Mulla olisi vastaehdotus,” jatkoin. “Jos kerran jaetaan vuokra ja kauppalaskut puoliksi, niin jaetaan myös kotityöt. Palkataan siivooja käymään vaikka pari kertaa viikossa: laittaa vähän ruokaa, siivoaa kylppärin ja silittää paidat. Ja jaetaan se lasku kahteen maksetaan vaikka MobilePaylla. Koti pysyy siistinä, ruoka on valmiina, ja kummankaan ei tartte polttaa kynttilää molemmista päistä. Mä voin silti laittaa ne kynttilät ikkunalle ja valita uudet verhot.”
Arton ilme vaihtui epäuskoisesta ärtyneeseen ja lopulta etäiseen. Näin ihan selvästi, miten päässä raksutti ja kuinka laskin summia: ei miellyttänyt.
“En mä mitään vieraita meidän kotiin halua”, se mörähti. “Ja se nyt vaan on turhaa rahan menoa. Eikö sulla muka ole halua laittaa ruokaa omalle miehelle? Sehän on huolenpitoa, ei mitään orjatyötä.”
Heti kun alettiin puhua siitä, mikä naisen työ oikeasti maksaisi, homma muuttui yhtäkkiä “rakkaudeksi” ja “luonnolliseksi tehtäväksi”. Mutta kun pitsalle pitää osallistua kasilla eurolla, niin ollaan tarkkana kuin porkkana.
“Arto,” sanoin ihan lempeästi, “jos mä laitan ruokaa ilta yhdeksältä rankan työpäivän jälkeen ja sillä aikaa sä vaan katsot Salattuja elämiä, se ei muuten ole huolenpitoa vaan orjaduunia. Jos rahamenot jaetaan, jaetaan myös arki. Tai maksetaan yhdessä, että joku muu siivoaa ja kokkaa. Mä en lähde sellaiseen, että maksan kaiken puoliksi mutta teen kotona tuplasti enemmän.”
Arto hiljeni. Illallinen menikin sitten aikalailla hissukseen. Se sanoi vielä, että “pitää miettiä tätä.”
Seuraavana aamuna ei tullut sitä tavanomaista “huomenta”-viestiä, ja illalla vaan kuittasi, että “töissä menee myöhään”. Kolmen päivän päästä tyyppi katosi täysin: ei soittanut eikä vastannut mun viesteihin.
Viikon päästä kuulin yhteisten kavereiden kautta: “Teillä meni poikki, kun sä oot kuulemma niin rahan perään ja et osaa munakasta paistaa.” Ilmeisesti mä muka halusin vain euroja eikä minusta ole ollenkaan perheen perustajaksi.
Kyllä se sattui silloin heti puol vuotta meni hukkaan, kaikki haaveet suli pois. Mutta eihän siinä mennyt kauaa, kun rupesi helpottamaan.
Se, että Arto häipyi, oli lopulta mulle paras mahdollinen vastaus kaikkeen. Sille ei ollut väliä minusta ihmisenä se halusi vaan mukavan kodin, jota ei itse tarvitsisi vaivalla pitää yllä.
Arto katosi ja hyvä niin. Kävin palkkaamassa ihan itselleni siivoojan. Nyt kun tulen kotiin, on aina puhdasta, keitän kamomillateetä ja mietin, mikään ei ole ihanampaa kuin olla vastuussa vain omasta elämästään. Eipä tule enää mieleenkään palvella ketään, joka ei osaa arvostaa.
