Kuule nyt, jos et ymmärrä ihan suoraan sanottua, niin selitän tämän niin, että varmasti menee jakeluun! Minun lapseni ovat minun lapsiani, ja vain minä heidän äitinsä päätän, kuka, milloin ja millä ehdoilla heihin saa ottaa yhteyttä. Sinä et näe heitä enää, ennen kuin opit kunnioittamaan minua ja minun kasvatustapojani!
Puhelimen toisesta päästä kuului kiivas, falsettinen huuto, ja sitten nytkähti linja poikki. Jäljelle jäi vain muutama kylmänvälinpitämätön tuuttauksen ääni.
Nina Nieminen laski puhelimensa keittiön pöydälle, kädet tärisivät salakavalasti ja rinnassa kuohahti sellainen lämmin, raskas pettymys, että hengitys pysähtyi. Hän vajosi tuolille, tuijottaen jäähyvää kamomillateetä kuin se olisi jokin mystinen viesti universumilta. Suuressa ja tiptop-siivossa keittiössä vallitsi kuolemanhiljaisuus, jota vain jääkaapin tasa-arvoisesti suriseva ääni rikkoi.
Koko farssin syynä oli mitättömästä syntynyt riita ihan tavalliset saippuakuplat ja pari Fazerin suklaakonvehtia. Nina Nieminen oli palatessaan töistä napannut viisi-vuotiaat kaksospoikansa, Eetu ja Sampo, päiväkodista, kuten tiistaisin ja torstaisin aina jotta miniä, Riina, pääsi joogastudiolle ja kynsihuoltoon ilman häiriötä. Kotimatkalla alkoi lämmin syksyinen tihkusade, pojat rymistelivät saippuakuplien perässä kumisaappailla lätäköissä, ja mummo tarjoili heille suklaapatukat ilonpäivän kunniaksi.
Riina, joka saapui kotiin tuntia myöhemmin, pisti pystyyn sellaisen shown, että seinätkin irvistivät. Hän huusi lasten mahdollisesta flunssasta ja kauhisteli suklaapatukoitten palmuöljyä ja sokeria, joka tuhoaisi kehityksen ja aiheuttaisi traumoja, sekä väitti, että mummo sabotoi hänen äitinä olemistaan. Ninan yritykset sovittaa tilannetta törmäsivät aggressiivisen betonimuuriin. Lopulta miniä tyrkkäsi hänet ulos ovesta ja soitti tuntia myöhemmin tuomitakseen: etäisyys lapsiin on nyt täydellinen.
Nina Nieminen hieroi ohimoitaan ja tunsi, kuinka päässä alkoi piimata. Hän oli 58-vuotias, koko ikänsä työskennellyt talousosastolla suuressa rakennusfirmassa, ja logiikka sekä järjestys olivat hänen ydinvahvuuksiaan. Mutta poikansa Markuksen perheen kanssa kaikki järki tuntui katoavan.
Markus meni naimisiin Riina kanssa kuusi vuotta sitten. Riina oli oman pitäjän likka, näyttävä ja kunnianhimoa täynnä, ja heti teki selväksi, ettei suostu asumaan vanhempien luona eikä vuokra-asunnossa. Kun Riina odotti kaksosia, asunnon hankinta nousi akuutiksi. Markus oli tavallinen keskijohtaja, jonka palkalla juuri ja juuri elettiin. Siinä vaiheessa Nina Nieminen teki sen, mitä rakastava äiti tekee: hän nosti kaikki säästönsä ja maksoi niillä ison kolmen huoneen kämpän käsirahan mukavalla alueella. Omistus jaettiin Markuksen ja Riinan kesken, mutta heidän tulonsa eivät riittäneet lainaan Nina oli pääasiallinen takaaja. Lisäksi hän otti itselleen ei-niin-salaisen velvollisuuden maksaa kuukausittaisen asuntolainan lyhennyksen 950 euroa. Siksi hän kieltäytyi eläkkeestä, teki illoissa kirjanpitokeikkoja ja unohti haaveet kylpylälomasta.
Vuodet vierivät, Nina Nieminen siirsi rahat tunnollisesti Markuksen tilille Riina piti tätä itsestäänselvyytenä. Mummon rooliin kuului, että lasten koti ja hoito järjestetään aina ja kaikissa tilanteissa, mutta mummoon ei koskaan saa ottaa kantaa eikä hänen neuvojaan kaivata. Apua, muttei ääntä.
Iltapäivänä Nina päätti soittaa pojalleen. Markus vastasi viiveellä, selvästi parvekkeelta hiippaillen, ettei vaimo kuulisi.
Äiti, miksi soitit nyt? Riina on vieläkin raivona, hän aloitti tutun, puolustelevan lauluunsa. Sinähän tiedät, millainen Riina on, miksi kiusaat häntä? Suklaat… Anna nyt olla, pyydä anteeksi, lupaa ettet enää tee näin. Hän haluaa vain tuntea olevansa pomo.
Markus, Ninan ääni oli nyt tummempi ja tylympi kuin hän odotti mistä pitäisi pyytää anteeksi? Siitä että hemmottelin omia lapsenlapsiani? Tai siitä, että annoin heidän iloita sateessa?
Äiti, älä nyt aloita, pliis, poika aneli. Meillä on muutenkin niin kireä seinä kotona. Riina tietysti sanoo, että stressistä tulisi maidoton olotila, jos vielä imettäisi. Tee niin kuin hän pyytää, muuten et näe poikia koskaan.
Nina Nieminen sulki silmänsä. Hänen kävi sääliksi tätä kolmekymppistä miestä, joka piiloutui parvekkeelle peläten vaimonsa kiukkua.
Kuulin, rakas, Nina sanoi rauhallisesti ja painoi puhelun poikki.
Seuraavat päivät olivat Ninalle silkkaa kidutusta. Hän kaipasi poikien ääntä, lämpimiä käsiä ja päiväkodin juttuja. Hän osti kaupasta heidän suosikkijogurttejaan ja söi ne itse, itkien. Hän yritti tavoitella Riinaa sovinnon merkeissä, mutta miniä torppasi puhelut nautiskellen vallastaan.
Perjantaina Nina istui työpaikallaan, naputellen kvartaalitaseita kireässä tunnelmassa. Vastapäätä hänen pitkäaikainen kollega ja ystävä, Terttu, nauroi ja surffasi papereita syrjään.
Niina, kerro nyt jo, olet ollut poissaoleva koko viikon. Taas sun prinsessasi vetää kilarit?
Nina huokaisi syvään ja kertoi kaiken lätäköistä, suklaasta, kiellosta ja pojan parvekesalaisista viesteistä. Terttu kuunteli, päätään ajoittain pudistellen.
Tiedätkö, Nina, Terttu sanoi, kun kertomus loppui olen aina ihaillut sun kestävyyttä. Mutta sanotaan nyt asiat suoraan: sinä maksat lapsenlapisoikeusmaksua.
Lause osui kuin ukkonen. Nina tiputti kynän.
Mitä ihmettä, Terttu? Mikä maksu? Tämä nyt on familiaarista apua…
Apua on silloin, kun kiitos kuuluu mukaan, Terttu sanoi tiukasti. Mutta kun sinua kohdellaan kuin pankkiautomaattia, ja lapsilla kiristetään, ja sinä vain siirrät joka kuukausi 950 euroa, luopuen omasta kivasta tämä on rakkautta ostettuna, ja sellaista ei ole olemassakaan. Riina on löytänyt sun heikkouden ja lypsää sitä loputtomasti lapset ovat nappuloita.
Nina Nieminen vietti loppupäivän sumussa. Tertun sanat pyörivät päässä kuin kieppuva kone, pelottavan totuudellisia. Hän palasi tyhjään asuntoonsa, avasi pankkisovelluksen.
Kahdeskymmenesviides päivä lähestyi lainalyhennyksen päivä. Yleensä näihin aikoihin hän jo siirsi rahat Markuksen tilille. Hän katseli saldoa: palkka, keikkarahat kaikki laitetut likat. Ne oli ansaittu unettomilla öillä, selkävaivoilla ja matkahaaveista luopumisella. Ja rahat menivät miniälle, joka esti häntä halaamasta lapsenlapsia.
Sisällä Ninan päässä jotain naksahti. Kireä jousi poksahti ja toi tilalle hyytävän kirkkaan selkeyden. Hän ei soittanut pojalleen, ei naputtanut vihaisia viestejä miniälle. Hän vain lukitsi puhelimen ja haki mustaa, vahvaa teetä.
Kahdeskymmeneskuudes päivä: Nina Niemisen puhelin räjähti soittoihin. Näytössä vilkkui Markus. Nina hörppi aamukahvinsa rauhassa, pyyhki suunsa servietillä, ja vasta sitten vastasi.
Äiti! Mitä tapahtui?! Markus oli paniikissa. Pankista tuli viesti: lainaa ei maksettu, myöhästymisestä sakko! Onko sun kortti tai sovellus lukossa? Meillä ei ole rahaa maksaa, Riina just osti hierontapaketin! Sun on pakko siirtää rahat, ne sakot kasvaa!
Nina tuijotti ulos, missä talonmies haravoi pudonneita lehtiä.
Korttini on kunnossa, Markus, hän vastasi tasa-arvoisesti ja sovelluskin toimii.
Hetken hiljaisuus. Poika vaikutti hämmentyneeltä.
En ymmärrä… Miten niin rahat ei tullut? Unohtiinko vai…
En unohtanut. En vain lähettänyt.
Tuli hiljaisuus, Markus tuntui tukehtuvan ilmaan.
Miten niin… et siirtänyt? Äiti, tuo on vitsi! Meillä ei ole mitään tilillä, Riina just osti sen hieronnan! Sä tiedät meidän talouden!
Teidän talous, teidän vastuulla, Markus, Ninan ääni oli kuin tilinpäätös. Olette aikuisia, teillä oma perhe ja säännöt. Riina teki selväksi, että olen ulkopuolinen ei osaa en saa osallistua, eikä oikeutta lapsiin. Jos kerran olen vieras, niin miksi vieras ihminen maksaisi teidän asuntolainaa?
Äiti, tuo on kiristystä! Markus huudahti.
Ei, Markus. Kiristys on lasten avulla hallita. Minun päätös on vain looginen seuraus teidän teosta. En häiritse teitä enää ja te ette enää häiritse mun lompakkoa. Hoitakaa lainanne.
Nina lopetti puhelun. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin hengitys kulki kevyesti.
Iltana ovikello soi kuin torvi. Oven takana Markus ja Riina, Riina raivona, poskillaan epäterve hehku, Markus katseli kenkiään.
Nina päästi heidät eteiseen, muttei tarjonnut istumapaikkaa.
Oletteko täysissä järjissä, Nina Nieminen?! hyökkäsi Riina heti. Tajuatteko, että teidän omat lapsenlapset joutuvat kadulle?! Meiltä tippuu katto, sun paidan kiristelyn takia!?
Nina nojasi seinään, kädet ristissä. Hän tutkaili miniää kuin tieteellistä otusta. Missä se korkealentoinen daami, joka luetteli kasvatuksen oppeja? Nyt edessä seisoi pelokas nainen, joka oli menettänyt vallan.
Kukaan ei jätä lapsia kadulle, Riina, Nina totesi rauhallisesti vanhemmat ovat täysissä voimissa, teillä on asunto mikäli ette maksa, pankki realisoi vasta lainakuittausta varten, ja laki sen sallii. Niin kuin Suomen laki sanoo: vakuus realisoidaan. Asunto lähtee myyntiin.
Miten te kehtaatte lainata lakipykäliä! Riina kihisi. Lupasitte maksaa! Teillä on vastuu! Meillä on rahoitus laskettu suoraan siihen!
Olen auttanut omasta halustani, Nina sanoi, ja nyt ääni sai terästä rakkaudesta poikaan ja lapsenlapsiin. Olen tinkinyt omasta lomasta, terveydenhoidosta ja vaatteista, että te pärjäätte. Mutta teidän mielestä mummo on vain pankki ja piika, joka voidaan milloin tahansa pistää tauolle. Te kielsi mun lapsenlapset. Väärä hetki mut pelasin teidän mukaan mut mummo-pankki meni rikki.
Riina kääntyi Markus-puolisonsa puoleen, mutta tämä vain tuijotti lattiaan.
Mitä me nyt sitten tehdään? Riinan ääni itkua vapisemassa. Meillä ei ole rahaa! Markuksen palkka 1150 euroa, hädin tuskin edes ruokaan ja päiväkotiin riittää!
Mitä aikuiset ihmiset tekevät? Nina kohautti hartioitaan. Budjetittavat. Markus voi etsiä lisätyötä tai parempaa duunia. Sinä Riina, voit palata töihin pojat ovat jo päiväkodissa. Voi myydä auton. Voi hakea pankista uudelleenjärjestelyä, tai maksuhelpotusta. Vaihtoehtoja on. Nyt teidän kuuluu ratkaista oma talous.
Riina vaihtoi taktiikkaa – ilme lempeäksi ja lähes anovaksi.
Nina Nieminen… Innustuttiin liikaa. Hermot meni, PMS, kuun asento. Voit ottaa pojat viikonlopuksi. Yönkin! Anna suklaata ja torttua. Unohdetaan tämä riita. Siirrä nyt rahat, pankki odottaa!
Nina Nieminen tunsi fyysistä pahoinvointia. Lasten kauppa, ihan vain 950 euron hintaan, ja kaikki periaatteet suoraan ikkunasta pihalle.
Rakkautta ei voi ostaa, Riina Nina toisti Tertun sanat. Ja lapsenlapset eivät ole pelimerkki. Voin olla heidän kanssaan, kun ymmärrätte mummo on ihminen, ei resurssi. Mut en enää maksa lainaa en koskaan. Tämä on lopullinen päätös.
Nina avasi oven, viitaten lähtöä.
Hyvää yötä. Sakoista kannattaa olla nopea koroissa kasvaa koko ajan.
Kun ovi pamahti kiinni, Nina meni keittiöön, kaatoi itselleen lasillisen punaviiniä, joka oli ollut avaamatta kaksi vuotta, ja siemaisi pienen kulauksen. Hän odotti katkeruutta, mutta tunsi voiman. Hän oli saanut elämänsä takaisin.
Syksy eteni, parkki muuttui kultaiseksi ja punaiseksi. Kolme kuukautta meni Nina Niemisen elämä mullistui. Kun irtautui lainataakasta, hän lopetti iltakeikat heti, ja aikaa löytyi pitkille lenkeille, kirjoille ja uima-altaalle. Kerääntyneet rahat hän käytti uusiin vaatteisiin, kalliin kasvovoiteen ostoon ja mikä tärkeintä varasi paikan hyvään Kylpylään Kuopiossa.
Markus ja Riina kohtasivat karumpaa kohtaloa. Kun kiristys ei toiminut ja pankki uhkasi oikeudella, piti kasvaa. Markus hankki iltaduunia taksissa ja viikonloppuisin. Riina itki pari päivää, mutta sitten pyyhki pölyt ekonomistin diplomiltaan ja pääsi myyntialalle. Jooga ja manikyyri vaihtuivat kotitreeneihin ja peruslakkaan, luomusuklaat korvattiin omenoilla ja tarjouksella ostetulla keksillä.
Raha muuttui tiukaksi laskennaksi joka euro oli tärkeä. Mutta se edes auttoi Riina ei enää jaksa draamaa. Työväsytys poisti tarpeen kränään.
Ennen Nina Niemisen kylpylälomaa Markus tuli, kaksoset Eetu ja Sampo iloisen hypähtäen mukana.
Moi, äiti Markus oli väsynyt, mutta katse suora ja jotenkin uusi. Saimme tietää, että lähdet kylpylään. Poikia tuotiin sanomaan hei. Riina pyysi anteeksi ettei ehtinyt, työkiire.
Nina polvistui, pojat lennähtivät kaulaan; tuoksuivat pihalta, lasten shampoolta ja täydelliseltä onnellisuudelta.
Mummo, me mennään nyt päiväkotiin potkulaudalla! pojat riemuitsivat. Ja äiti teki eilen nakkikeittoa!
Mummo painoi heidät sydämeensä, silmissä ilon kyyneleet ei ehtoja, ei vaatimuksia. Vain mummo ja lapsenlapset.
He istuivat keittiössä kaksi tuntia, söivät mummon lettuja mansikkahillolla. Markus joi teetä ja kertoi lainan uudelleenjärjestelyyn menevän paperit, ja että Riina on hyvä työntekijä. Ei rahapyyntöjä, ei valitusta. Markus oli nyt perheen pää, joka kantaa vastuunsa.
Lähtöhetkellä Nina rutisti poikaansa.
Kiitos kun toit pojat, Markus.
Kiitos sinulle, äiti Markus sanoi hiljaa takkia pukiessaan. Että ravistit järkeä. Tuli selväksi, että järki on parempaa kuin raha.
Seuraavana aamuna Nina istui mietteliäänä junan pehmeässä vaunussa syyspuisto vilisi ikkunassa, pöydällä höyrysi tee, laukussa odotti kirja, jota oli pitkään halunnut lukea. Hän hymyili itselleen. Elämä pistää joskus tekemään kipeitä päätöksiä, mutta niin katkaistaan kulutuskierteet ja palautetaan kunnioitus. Kunnioitusta ei voi ostaa vaan voi vaatia palautuksen, kun lakkaa olemasta pelkkä automaatti.
Jos tämä tilanne tuntuu tutulta, kerro kommenteissa ja kiitos kun luet!
