Missä ääni kuuluu
Vera-Laura Salonen ehti riisua takkiaan ja kaivaa nuottikansion laukustaan, kun salin oveen teipattiin A4-paperi. Hän ajatteli ensin, että kyseessä oli palo-ohjeistus, mutta pian vilkaisi tekstiä: 1. päivästä lähtien tila suljettu. Remontti. Vuokra tarkistettu. Allekirjoituksena taloyhtiön hallinto ja puhelinnumero.
Sisällä jo pulputettiin. Joku lämmitteli ääntään, joku etsi rillejään, joku heitti vitsin siitä, että remontti olisi tällekin porukalle paikallaan, mutta kukaan ei nauranut. Kuoronjohtaja, Markku Repo, seisoi pianon ääressä lappu kädessään, kuin siitä olisi voinut repäistä esiin toisen, mukavamman todellisuuden.
No niin, lämmitellään vähän ääni ensiksi, Markku sanoi tasaisesti, mutta Vera-Laura kuuli, että mies varoi, ettei kiehahtaisi.
He harjoittelivat aina samalla tavalla. M-m-m, na-na-na, hiljaa portaittain ylös ja alas. Vera-Laura aisti, kuinka ääni nousi rintaa pitkin ja muuttui omastaan yhteiseksi. Siitä asti kun jäi eläkkeelle ja kodista tuli hiljainen kuin talvinen järvi, kuoro piti häntä pinnalla. Ei minään velvollisuutena, vaan paikkana, jossa oli olemassa.
Lämmittelyn jälkeen Markku nosti käden.
Tilanne on nyt se, että meitä hän haki sanojaan, että meidät on asetettu faktan eteen. Tila suljetaan remonttiin. Ja vuokra on nyt kolminkertainen. Meillä ei ole varaa.
Että meillä ei ole? tokaisi heti Leena Hakala, joka aina puhui ensimmäisenä. Mehän ollaan nuorisoseuran tiloissa. Ei tämä mikään yksityisyritys ole.
Nuorisoseura kuuluu nykyään osaksi muuta taloa, Markku sanoi. Ne selittivät tänään. Tehostusta. Ja vielä hän katsoi lappua kuin siitä olisi löytynyt henkilökohtainen moite sanottiin: Olis parempi pysyä kotona. Nuorilla olisi enemmän käyttöä.
Vera-Laura tunsi, kuinka vatsanpohjasta nousi jotakin, joka jäi kurkkuun tökkimään. Eikä niinkään loukkaantuneisuus, vaan kuiva, ärtyinen yskä. Hän muisteli, miten olivat ripustaneet huivit tuolien selkänojille, tuoneet keksejä synttäripäiviin, joulukuussa laittaneet ikkunalle pienen muovikuusen ja laulaneet niin, että talonmiehen piti muka tarkistaa patterit, vaikka kuunteli vain lauluja.
Häiritäänkö me? hän kysyi ja ihmetteli itsekin, että ääni pysyi vakaana.
Häiritään niitä, jotka ajattelevat, että ollaan tarpeettomia, Markku sanoi. Mutta keskustellaan rauhassa. Päätetään, mitä tehdään.
Päätettiin, että vaaditaan oikeutta. Ihan ääneen: vaaditaan, vaikka kukaan porukasta ei oikeasti osannut vaatia yhtään mitään. Seuraavana päivänä Vera-Laura marssi kaupungin toimistolle Markun ja kahden muun kanssa. Mukana oli kirjelmä, nimilista ja kopio kiitoskirjeestä kaupungin juhlan esiintymisestä. Vera-Laura veti ylleen tumman suoristusasun kuin työhaastatteluun.
Aulassa tuoksui automaattikahvi ja paperit. Sihteeri, nuori nainen täydellisissä kynsissä, ei nostanut katsettaan.
Mikäs asiana?
Kuoro Kastehelmi, Markku sanoi. Meiltä vietiin sali.
Laittakaa palautetta sähköisenä portaalissa, sihteeri vastasi. Tai asiointipisteessä.
Me ollaan jo laitettu, Leena Hakala sanoi ojentaen paperia. Tässä, allekirjoituksella.
Paperia ei oteta vastaan, sihteeri vihdoin vilkaisi, eikä ollut ilkeä vaan väsynyt. Kaikki menee järjestelmän kautta.
Mutta jos haluaisi puhua… Vera-Laura sanoi. Hän oppi maksamaan laskut puhelimella, mutta järjestelmä kuulosti kuin ovelta, jossa ei ole kahvaa.
Varaa aika, sihteeri sanoi. Seuraava vapaa aika kahden viikon päästä.
Kahden viikon kuluttua heille kerrottiin, että omistajan vastuulla, joka oli nyt kiinteistöfirma, ja heillä taas liiketoiminnalliset ehdot. Markku pysyi rauhallisena, kyseli ja pyysi edes väliaikaa, mutta vastaukset tulivat ohjekirjasta. Vera-Laura ymmärsi: täällä heidän äänensä eivät rakennu kuoroksi täällä jokaikanen sointi katoaa kattoon.
He yrittivät vielä: kyläkoulu, kirjasto, työväentalo. Koulussa vararehtori ilmoitti, että kaikki on täynnä iltapäiväkerhoja. Kun Leena Hakala kysyi, mitä kerhoja, lista tuli sellaista vauhtia kuin paikattaisiin muuria. Kirjastossa kirjastonhoitaja ensin hymyili, mutta muisti heti hygienisen hiljaisuuden ja lukijoiden valitukset. Työväentalolla tarjoiltiin kellaritilaa, jossa pingispöydät pölyyntyivät ja ilma oli niin kostea, että Markku vilkaisi kattoa masentuneena:
Tuolla meiltä lähtee ääni.
Se kaikkein ärsyttävin ei ollut kielto, vaan sanat, jotka tuntuivat tarraavan nahkaan: eläkeläisryhmä, ei tarkoituksenmukaista, ei sovi toimintamalliin. Yksi nainen työhuoneessa, katsetta nostamatta, totesi:
Tehän laulatte omaksi iloksi, eikö vain? Laulakaa sitten kotona.
Ulkona Vera-Laura huomaisi marssivansa liian ripeästi, kuin olisi paossa.
Perjantaina he tulivat silti nuorisoseuran talolle, tuttuun aikaan. Ovi oli kiinni, lasissa entinen paperi, nyt lisättynä: Ulkopuolisilta pääsy kielletty. Vera-Laura puristi nuottikansiota eikä ollut varma, minne kädet laittaisi. Markku kokosi porukan lähelle.
Ei hajoteta, hän ilmoitti. Mennään kirjastoon. Sovin tunnin ajan. Lukusalissa, kun siellä on hiljaista.
Entä jos ajetaan ulos? kuiskasi hiljainen Eeva-Maija, joka harvoin väitti vastaan.
Sitten ajetaan, Markku vastasi. Mutta kokeillaan.
Kirjastolle oli kymmenen minuutin kävelymatka. He kulkivat jonossa kuin koululaiset retkellä, mutta ilman opettajaa. Vera-Laura tunsi, miten pysäkillä tähyttiin: joku uteliaasti, joku ärtyneesti, kuin olisivat vieneet liikaa tilaa jalkakäytävältä.
Kirjastossa tervehti hintelä mies villapaidassa.
Vain hillitysti, hän sanoi ja näytti nolostuneelta. Tai siis laulakaa toki. Mutta täällä kuitenkin…
Me pidetään matalana, Vera-Laura lupasi.
He asettuivat hyllyjen väliin, kirjojen selkämykset tuijottivat kuin tuomarit. Pianoa ei ollut, Markku antoi sävelen hiljaa, melkein kuiskaten. Aluksi Vera-Laura pelkäsi, että porukka repeää ilman säestystä, mutta kävikin toisin nyt kuulosteltiin herkemmin toisia. Vieressä hengitys merkitsi enemmän kuin koskettimien tuttu tuki.
Ensimmäiset minuutit lukusalin ihmiset kohottelivat päitään, joku kurtisti kulmiaan. Yksi nainen toppatakissaan supisi: Mitä nyt taas? ja läimäytti kirjan kiinni. Mutta sitten, kun tarttuivat yhteiseen, helppoon lauluun, jonka kaikki osasivat jopa ne, jotka eivät koskaan olleet kuorossa hiljeni enemmän kuin ennen heitä. Hiljaisuus oli kuuntelevaa, ei vain kirjastoista tuttua.
Treenin lopulla kirjastonhoitaja tuli:
Harvoin täällä näin eläväistä on, hän sanoi. Ensi kerralla voisitte olla tuolla ikkunan vieressä, ei häiritse muita.
Markku nyökkäsi kuin olisi saanut offerin esiintymislavasta.
Mutta toista kertaa ei tullut. Kolmannella käynnillä esimies kutsui hoitajan ja ilmoitti heidän kuullen:
Tänne on jo soitettu. Ihmiset valittavat. Tämä ei ole klubi, tämä on kirjasto.
Vera-Laura oli hiljaa ja tuijotti käsiään. Hän olisi halunnut huutaa: Me olemme kuoro, mutta sanat eivät ravistaneet itseään ulos. Markku kiitti, keräsi porukan ja he astuivat ulos.
No niin, siinä sitä, Eeva-Maija huokaisi. Nöyryytys.
Se sattui pahemmin kuin pitäisi istua kotona. Koska se tuli omasta joukosta.
Ei olla nöyryyttäviä, Leena Hakala sanoi napakasti. Me lauletaan.
Lauletaan, toisti Eeva-Maija, ja ihmiset valittaa. Eli ollaan häiriö.
Vera-Laura kulki vierellä ja tunsi jotain haurasta kolahtavan sisällään. Hän ymmärsi Eeva-Maijaa. Kuorotalohan oli kuin menetetty huone omasta elämästä.
Markku pysähtyi metroaseman portailla.
Entä jos kokeillaan tässä? hän ehdotti.
Tässäkö? Leena Hakala katseli ympärilleen. Asemalla ihmiset nousivat ja laskivat, joku kiirehti, joku raahasi ostoskasseja. Kulmassa kitarapoika kajautti jotain suomeksi bluetooth-kaiuttimestaan.
Hyvä akustiikka täällä, Markku sanoi. Eikä olla velkaa kellekään.
Vera-Laura tunsi kämmentensä kylmenevän. Hävetti jo etukäteen, ihan kuin olisi jäänyt koulun juhlassa ilman sanoja. Mutta Markku otti paikkansa seinän edestä, nosti kätensä.
Vain yksi laulu, hän sanoi. Katsotaan miltä tuntuu.
He aloittivat hiljaa, tunnustellen. Kyllä, asema kantoi ääntä lempeästi. Äänet sekoittuivat tukeviksi. Ihmiset suhtautuivat vaihtelevasti: joku hymyili, joku teeskenteli ettei huomaa. Yksi tyttö pysähtyi ja veti äitiä hihasta.
Äiti, katso, mummot laulaa.
Äiti oli ensin viemässä pois, mutta jähmettyi kuuntelemaan. Vera-Laura näki, kuinka naiselta laukesi jotakin kasvoilta.
Mutta eivät kaikki olleet samanlaisia. Yksi äijä pysähtyi kassi kädessä ja ärähti:
Mitä ihmettä täällä pidetään, tää on käytävä, ei esiintymislava!
Emme tuki kulkua, Markku vastasi rauhallisesti.
Mitä väliä, äijä ärähti. Laulakaa kotona.
Vera-Lauran leuka vapisi, mutta lauloi yhä, ääni alkoi hiipua. Hän tuijotti lattiaa ja ajatteli: Jos nyt lopetan, en enää aloita. Ja tarrasi kiinni yhteiseen sointiin kuin kaiteeseen.
Laulun jälkeen joku taputti. Ensin yksi, sitten pari muuta. Ei, tämä ei ollut konserttisali, vaan kiitos siitä, että asemalla oli hetken muutakin kuin kiirettä.
Näettekö! sanoi Leena Hakala ja hänen äänessään oli voitonriemua.
Näen, myönsi Eeva-Maija, ilman hymyä.
Viikon päästä he jo tiesivät, missä voi seistä, milloin vähemmän ihmisiä. He testasivat puistoa äidit vaunuineen ja eläkeläiset sauvoineen. Sairaalan aulassa oli vaikeinta: ihmiset olivat kireitä, joku yski, joku ärisi jonotusnumeroista. Mutta kerran, kun he hiljaa lauloivat lyhyen laulun, yksi käsi kantositeessä sanoi:
Kiitos. Oikein hetken taisin unohtaa omat tulokset.
Vera-Laura muisti tämän saavutuksena.
Markku alkoi kutsua sitä laula missä seisot. Hän ei tehnyt siitä isoa slogania, vaan vain selitti näin: siksi he taas kokoontuvat milloin pysäkille, milloin puistoon.
Emme me vain itseämme varten, Markku sanoi kerran. Vera-Laura istui puistonpenkillä vesipullo tiukasti kiinni, eikä saanut auki. Markku auttoi. Siinä hetkessä oli jotain niin inhimillistä, että Vera-Lauralla melkein nousi itku.
Ketä varten sitten? Eeva-Maija kysyi.
Että koko kaupunki muistaa, että silläkin on ääni, Markku sanoi. Ja että me itse muistetaan sama.
Sanoissa ei ollut mitään suurta, mutta Vera-Laura tiesi, että ne osuivat kohdalle. Hän muisti, miten miehen kuoleman jälkeen ei ollut voinut soittaa kenellekään, kuin ääni olisi ollut tarpeeton. Nyt se taas kuului ja enemmän kuin yhdelle.
Konflikti tuli yllättävästä paikasta. Ostoskeskuksen pienessä kahvilassa, arki-iltapäivänä, jonne Markku järjesti tunnin harjoituksen. Kahvilanpitäjä, nelikymppinen mies, oli puhelimessa sanonut: Laulakaa vaan, ei haittaa, asiakkaat tykkää. He asettivat tuolit kaareen, Vera-Laura ripusti takin, nuottikansio sylissä.
Ensimmäiset pari laulua menivät mainiosti. Joku kuvasi, usea hymyili. Vihdoin tuntui siltä, että ollaan taas salissa. Silloin tuli järjestysmies.
Kenen luvalla? hän kysyi virallisella äänellä.
Omistajan, Markku sanoi. Saimme luvan.
Meillä on säännöt, järjestysmies vilkaisi ympärille, ikään kuin tukea etsien. Ei tapahtumia ilman isännöitsijän lupaa. Valitus tullut. Asiakkaat sanoo, että meluaa.
Me laulamme hiljaa, Leena yritti.
Sääntö kuin sääntö, järjestysmies huokaisi. Käskettiin lopettaa.
Vera-Laura näki, miten Eeva-Maija kalpeni. Hän nousi ja keräsi nuottinsa.
Mitä minä sanoin, hän sanoi katsomatta ketään. Häpeä.
Ei nyt, Vera-Laura kuiskasi ja hämmästyi, että kohdisti sen Eeva-Maijaan. Emme tehneet mitään väärää.
Me olemme vain tiellä, Eeva-Maija sanoi. En halua olla se, jota katsotaan säälien.
Markku seisoi vartijan ja kuoron välissä kuin kahden laidun aidan välissä.
Tehdään näin, Markku sanoi. Laulamme yhden loppuun ja sitten lähdetään. Ilman riitelyä.
Ei onnistu, järjestysmies pudisti päätään. Heti pois.
Kahvilanpitäjä tuli hämmentyneenä tiskin takaa.
Mutta eikö hän aloitti.
Teille tulee maksu, järjestysmies sanoi. Ei kannata.
Vera-Laura tunsi, kuinka tuttu ärtymys nousi, mutta rinnalle oli tullut väsymys. Hän oli kyllästynyt perustelemaan, että sai hengittää ja kuulua.
He pakkasivat tavaransa hiljakseen. Kansioista kuului kahahdus, tuolit narahtelivat. Vera-Laura puki takin, sulki napit että käsillä olisi tekemistä. Lähtiessään kuuli asiakkaan sanovan: Harmi, oli kivaa. Jostain syystä se harminpa lämmitti.
Ulkona Eeva-Maija sanoi:
Mä en enää tule. Anteeksi.
Leena rävähti:
Tietysti. Heti kun vaikeuksia tulee.
Leena, Markku toppuutteli. Ei nyt.
Vera-Laura katsoi, kuinka Eeva-Maija lampsi pysäkille pienessä kumarassa. Olisi tehnyt mieli juosta kiinni, muttei jalat vienyt. Jokaisella on rajansa.
Illalla Vera-Laura istui pitkään keittiössä. Tee jäähtyi, eikä hän huomannut. Päässä kaikui: Missä paikka? Hän tajusi: eivät he olleet etsimässä salia, vaan sitä vanhaa turvallisuuden tunnetta. Ehkä pitäisikin löytää uusi tapa ei paikkaa, vaan olla yhdessä, vaikka joku ympärillä olisi eri mieltä.
Seuraavana päivänä Markku soitti.
Vera-Laura, mitenkäs olisi se lasten kirjasto siinä puiston vieressä? Uusi johtaja, juttelin hänen kanssaan, mutta olisi hyvä jos joku teistäkin kävisi kertomassa, ettei me olla mikään haitta.
Vera-Laura meni. Lasten kirjastossa oli valoisaa, seinillä lasten piirroksia ja kulmassa vanha, mutta hienosti hoidettu piano. Kirjastonhoitaja, nainen lyhyellä tukalla, kuunteli tarkkaan.
Täällä on iltaisin hiljaista. Lapset lähtevät, ei ole ryhmiä. Ehtona vain: ei liian kovaa ja kerran kuussa avoin tunti kaikille, ei mitään lavasteita. Ihmiset saavat tulla kuuntelemaan.
Me osataan, Vera-Laura sanoi ja tunsi, miten sisällä aukeni jokin.
Ja vielä, johtaja lisäsi. Minun äitini on teidän ikäluokkaa. Hän aina valittaa, ettei ole paikkaa. Tulkoon mukaan.
Vera-Laura käveli ulos kaiken rauhassa. Ei siksi, että olisi väsyttänyt vaan koska ei tarvinnut paeta.
Markku kokosi porukan puistoon uutista kertomaan. Paikalle tuli kaikki paitsi Eeva-Maija. Leena kuunteli huulet tiukasti, kuin ilo olisi liian varhaista.
Ei tämä Nuorisoseuran saleja ole, Markku totesi. Mutta se on paikka. Ja meille on formaatti. Kuukaudessa kerran avoin, muuten harjoitukset.
Entä jos taas ajetaan pois? joku pelkäsi.
Etsitään sitten uutta. Nyt me tiedetään, että pystytään, Markku vastasi.
Vera-Laura nosti kättä.
Entäs Eeva-Maija? hän kysyi.
Markku huokasi.
Soitan hänelle. Mutta olisi hyvä, jos tekin soitatte.
Vera-Laura soitti illalla. Eeva-Maija oli pitkään hiljaa, sitten sanoi:
En haluaisi että minua katsotaan kuin…
Niin kuin elävää? Vera-Laura kysyi lempeästi. Katsokoot. Me emme kerjää, me lauletaan.
Puhelimesta kuului hengitys.
Mietin vielä Eeva-Maija lupasi hiljaa.
Lastenkirjaston ensimmäinen treeni oli varovainen. Piano oli hieman epävireinen, mutta Markku tokaisi, että tekee vain hyvää kuuntelu kehittyy. Vera-Laura istui ikkunan vieressä, kansio sylissä. Oveen kurkisteltiin, lapset vetivät vanhempaa hihasta, yksi vanha nainen seisoi ovella epäröiden.
Tervetuloa, Vera-Laura katsoi häntä silmiin. Nainen istuutui syrjään.
Avoin tunti oli lauantaina. Ei mainostettu isosti, vain lappu oveen ja ilmoitus lähi-Facebook-ryhmään: Kuoro 55+ laulaa kirjastossa. Tervetuloa kuuntelemaan. Vera-Laura pelkäsi, ettei kukaan tulisi että olisi entistä noloompaa. Mutta lauantaina eteisessä kuhisi. Tuli tuttuja, lapsia, erään toisen kirjastonhoitaja, joka oli joskus pyytänyt heidän laulavan hiljaa. Paikalle ilmaantui jopa se alikulkukäytävän kitarapoika, hymyili ovella.
Ei tehty konserttia. Markku sanoi:
Lauletaan mitä pystytään. Jos joku osaa, mukana vaan.
Vera-Laura huomasi Eeva-Maijan seisovan takaseinällä takki päällä, kuin lähtövalmiina. Vera-Laura meni, tarttui hihasta.
Ota takki pois, täällä on lämmin.
Kuuntelen, Eeva-Maija mutisi.
Kuuntele mukana, Vera-Laura sanoi ja ojensi nuottikansiota. Tässä on sun stemmat.
Eeva-Maija katsoi kansiota kuin pelottavaa siltaa. Sitten hän riisui takin ja istui viereen.
Laulun alkaessa Vera-Laura tajusi, että sekin, pieni kirjasto, kävi salista. Ei siksi, että joku oli myöntänyt luvan, vaan koska he itse toivat sinne yhteisen hengityksen. Yleisö kuunteli ilman esiintymisetikettiä: joku supisi sanoja, joku istui silmät kiinni. Laulu vähän rönsyili, piano harhaili, Markku hymyili pysäyttämättä. Vera-Laura huomasi, ettei tarvittu täydellistä sointia tunteakseen olevansa paikallaan.
Viimeisen laulun jälkeen kukaan ei huutanut bravoota. Pari ihmistä kävi kiittämässä. Kymmenvuotias poika kysyi:
Saako tulla teille?
Leena nauroi:
Vielä liian nuori. Tule kuuntelemaan.
Kirjastonhoitaja tuli Markun vierelle.
Tehdään niin, että keskiviikkoisin ja perjantaisin sali on teidän klo 18 jälkeen. Ja toukokuussa on pihakemut voisitte esiintyä pihalla. Ei lavalla, vaan ihan ulko-ovella.
Markku nyökkäsi ja Vera-Laura näki, miten Markku nielaisi liikutuksen. Mies kääntyi muka papereitaan järjestämään.
Kun muut olivat lähteneet, he jäivät kasaamaan tuoleja. Vera-Laura kokosi nuotit, varmistin jokaisen olevan tallella. Eeva-Maija tuli viereen.
Minä hän aloitti muttei jatkanut.
Sinä tulit, Vera-Laura sanoi.
Tulin, Eeva-Maija vastasi ja hymyili, arasti, kuin olisi testannut uutta ilmettä. Eikä hävetä.
Vera-Laura nyökkäsi. Hän astui ulos, ja kaupunki oli ennallaan: autot, ihmiset, kyltit, kiire. Mutta sisältä soi jotakin muuta. Ei isosti, ei kaikille, vaan varmana: jos sulla on ääni ja vierellä niitä, jotka hengittävät samaan tahtiin, paikka löytyy. Vaikka sen joutuisi joka kerta rakentamaan ihan ilmasta.
