Hei taas, rakkaat naiset mistä tänään puhutaan? Antakaapa tilaa, haluan kuulla uutiset. Eihän tällaisia juttuja näe televisiossa, sanoi Risto iloisesti. Naiset nauroivat ja tekivät hänelle tilaa.
Missä sinä olet ollut? kysyi tätini. Kävin kaupassa. Sattui pieni tapaturma ja vaimoni lähti pois…
Vanhus huudahti: Onko se mahdollista? Hän meni minun ystäväni luo. Sanoi, etten ole mies jos en ole töissä.
Tätini oli hämmentynyt: Mutta eihän hänkään ole töissä. Mikä ero teillä muka on?
Risto pudisti päätään: En ymmärrä itsekään.
Risto poistui, ja tätini sanoi: Siinä ne miehet tulevat! Ei töitä, mutta elää haluaisivat naisen rahoilla. Ja Risto… Hän oli komea mies! Kun vaimo ja lapsi lähtivät, koko mies muuttui. Ja hänen ystävänsä? Hänhän oli ensimmäinen talonomistaja kylässä! Ja Marja, huippukokki! Hänen miehensäkin jätti, ja nyt hän elää lasten vuoksi. Mutta ei hän juoksee miehestä toiseen. Odottaa jotain heiltä. Ja he sitten?
Eivät sentään tee aitaa tai maalaa taloa. Kilpailevat vain keskenään. Mitä nykyään kylässä tapahtuu? Ennen miehet kulkivat ja tekivät töitä. Nyt? Ei töitä, ei perhettä! Toiset lähtevät pois. Tietenkin etsiessään parempaa elämää.
Äläkä kerro minulle, jatkoi vanhus, omat lapseni ovat lähteneet ties minne. Tulevat käymään kerran puolessa vuodessa. Näen lastenlapseni vain valokuvissa. Ennen elettiin yhdessä. Vanhemmat, lapset kaikki olivat onnellisia. Laulua ja juttelua iltaan asti. Tehtiin heinää koko perhe ja naapurit. Tai kaivettiin puutarhaa. Yhdessä, koko päivä. Illalla lepo, ja seuraavana päivänä taas töihin. Nyt jokainen on omalla tilallaan yksin.
Marja kulki ohi, raskaita säkkejä kannatellen ja kaksi lasta juoksi perässä. Oletko muuttamassa? kysyi hänen tätinsä. Marja huokaisi raskaasti.
Niin, menen Mikon luokse. Miten muutenkaan? Hän saa sentään eläkettä. Ja Risto, mitä hän tekee? Ei mitään. Lapset pitää kasvattaa, rahaa ei ole. Ei lasten tuista elä. Olisin kysynyt jo kauan sitten, jos olisi varaa. Keväällä menen varmaan kaupunkiin. Ostaisin pienen asunnon, ilman miestä. Olen kyllästynyt. Eivät tee mitään ellei pyydä mutta ruokaa kyllä haluavat. Ei minulla ole täällä enää asiaa. Esikoinen menee pian kouluun, kuka saattaa? Tytär menee päiväkotiin. Minä etsin työtä. Harmittaa, että pitää lähteä. Täällä synnyin ja kasvoin. Mutta pakko mennä. No, nyt lähden. Mikko etsii pian joka puolelta kylää. Näkemiin, naiset, Marja sanoi ja lähti laukkuineen.
Ajattelen, että hän oli oikeassa. Marja on nuori, lapset pieniä. Tekisin itsekin niin. Mutta minne minä menisin? Harmi jättää koti minun mieheni rakensi tämän talon. Hän ajatteli, että lapset jäisivät meille. Kerran menin sienimetsään ja eksyin. Ennen väki kulki poluilla nyt kaikki kasvaa umpeen. Elän täällä, niin kauan kuin voin. Eläkkeestä sentään riittää. “Nyt lähden”, täti sanoi noustessaan, “tilalla riittää töitä. Täytyy lypsää lehmä ja ruokkia kanat. Nähdään huomenna!”
Vanhus istui kauan yksin. Ajatellen mennyttä aikaa, lasten kasvamista. Vuodet olivat menneet. Jumala yksin tietää, kuinka kauan on jäljellä. Kun ilta hämärtyi, hän meni sisälle. Valoja ei sytyttänyt, meni suoraan sänkyyn. Ei tarvinnut isoäiti ei ollut nähnyt enää kolmeen vuoteen.
Marja ei ikinä lähtenyt kylästä. Hän jäi. Ei uskaltanut muuttaa elämäänsä. Niin kauan kuin ihmiset ovat, kyläkin elää. Monta kylää on autioitunut jäljellä talot, hautausmaa. Ihmiset käyvät enää kerran vuodessa.
