Kirjaanpa ylös ajatuksiani veljeni elämästä asioita, joita ei ehkä muuten sanoisi ääneen. Veljeni tapasi vuosi sitten tytön nimeltä Sanni. Hän oli upea, aina huoliteltu ja jutteli mielenkiintoisista aiheista. Hän tuli toimeen lähes kaikkien kanssa, ja minustakin tuli hänen ystävänsä. Vietimme paljon aikaa yhdessä, kävimme ostoksilla ja istuimme kahviloissa Helsingissä pitkään jutellen.
Sanni oli sosiaalinen, hänellä oli laaja ystäväpiiri ja monia tuttuja. Hän työskenteli arvostetussa markkinointitoimistossa, omisti auton ja tiesi aina, mikä on muodissa. Perheessämme toivoimme, että veljestäni ja Sannista tulisi pari loppuelämäksi he näyttivät sopivan toisilleen kuin nenä päähän. Mutta elämä ei mene aina suunnitelmien mukaan. Veljeni ja Sanni erosivat, ja yhteydenpito katkesi. Oli selvää, ettei ystävyys Sannin kanssa enää jatkuisi.
Alle kuukautta myöhemmin veljeni toi kotiin uuden tuttavuuden hän esitteli meille Annikan ja ilmoitti heidän menevän naimisiin. Annika oli ihan erilainen kuin Sanni hiljainen, käytti vain vähän meikkiä ja pukeutui farkkuihin ja t-paitaan. Hän istui usein meidän seurassamme hiljaa lautanen ja haarukka käsissä, eikä juuri puhunut piirua enempää. Olimme hämillämme, sillä olimme kuvitelleet, että veljeni pitäisi seurallisista ja räiskyvistä naisista.
Äitini suhtautui Annikaan varauksella monesta syystä. Kommunikointi oli hankalaa hänen hiljaisuutensa vuoksi, mistä seurasi vaivaantuneisuutta. Lisäksi Annika ei ollut käynyt yliopistoa, minkä vanhempani näkivät miinuksena. Hänen perheensä tuli maaseudulta Kainuusta, ja elintaso oli sen mukainen vaatimaton. Äidin oli vaikea olla arvostelematta myös hänen vaatetustaan, joka tuntui vanhanaikaiselta hänen ikäänsä nähden.
Veljeni kuunteli äitiä, mutta pysyi omassa päätöksessään. Hän ilmoitti, että jos emme hyväksy Annikaa, hän muuttaa tämän kanssa omaan kotiin. Kaikista vastusteluista huolimatta veljeni ja Annika allekirjoittivat avioliittopaperit ja asuvat nyt onnellisina yhdessä. Ajan kanssa Annika rohkaistui ja suhteemme lämpeni. Heidän kotinsa on aina siisti ja jääkaapissa on hyvää kotiruokaa. Äitini huomasi lopulta Annikan rakkauden veljeeni ja hyväksyi hänet tyttäreksensä.
Viime viikolla törmäsin sattumalta Sanniin. Hän tuli iloisesti tervehtimään ja kyseli kuulumisia. Sanni oli edelleen intohimoinen shoppailija osti kaikkea kallista eikä miettinyt huomista. Kun nyt vertaan näitä kahta miniää, ymmärrän, että Annika on veljelleni paras valinta. Sanni tuntuu keskittyvän liikaa ulkoiseen. Koen kiitollisuutta siitä, miten asiat menivät, vaikka kadunkin, etten heti suhtautunut Annikaankin lämpimästi.
Kaikki on lopulta hyvin. Annika odottaa nyt lasta, ja koko perhe odottaa innolla uuden perheenjäsenen syntymää.
Tästä kaikesta opin, että ennakkoluulot voivat sumentaa arvostelukyvyn. On tärkeämpää nähdä ihmisen sydän kuin hänen taustansa tai ulkokuorensa.
