Olin perheeni ainoa lapsi. Kun menin naimisiin, minä ja mieheni muutimme vanhempieni luokse. Aluksi kaikki sujui lempeästi: olimme kuin samaa sumuista merta soutava joukkue. Arkea jaettiin kuin vanhoja satupuuroja kuka tahansa, jolla oli kädet vapaana, tarttui tiskiharjaan tai laittoi ruisleipää pöytään. Jos minä keitin perunat, äitini huuhteli astiat; jos minä pyyhin lattiaa, hän puhdisti lapsen nenän. Kaikki meni niin, ettei mistään tullut riitaa, kuin olisimme asuneet jossain vanhassa suomalaisessa kalevalaiskylässä, jossa jokainen lajitteli velvollisuutensa hiljaa ja ymmärtävästi. Mutta sitten tuli eläkkeelle jäämisen aika, ja tuuli kääntyi oudosti pohjoiseen.
Eläkeaamu toi kodin täyteen erikoista pysähtymistä. Isäni istuu ulkona, vanhan kuusen juurella, pelaamassa shakkia ystäviensä kanssa, sadepisarat pyörähtävät heidän lautojensa päällä. Äitini siirtyi hoitamaan kukkia orvokit ja kielot saavat sormet ja mielikuvituksen, mutta talon sisällä aikaa ei ole olemassa.
Kotona äiti ei tee enää mitään; edes sellaiset asiat kuin astioiden pesu jäävät koskettamatta, vaikka kahvikupit ovat kerrostuneet tiskialtaaseen kuin jäätyneet syystalven lehdet. Työpäivän jälkeen palaan kotiin, märkä ja väsynyt kuin kevätmuuttolintu. Keittiö on sotkuinen, jääkaapissa huhuilee vain kylmä ilma, eikä mikään lämmin ruoka odota. Olo on hauras ja pohjoinen, ja en tiedä mistä aloittaisin: eivätkö edes likaiset lautaset herätä ketään? Minäkin uuvun töissäni; joskus olisin toivonut, että perhe tuntisi sen saman väsymyksen, joka kalvaa minua kuin marraskuinen tuuli. Ehkä he näkevät minut vain vieraana, eivät kuule uupumustani. Koetin puhua asiasta äidilleni, mutta hänen vastauksensa oli sylkeen putoava koiranputki: Olen jo tehnyt oman osani. Jos jotain pitää tehdä, jonkun muun on aika tehdä se. Keskustelu pysähtyi kuin porras yllättäen rannan kivikkoon.
Yritän ymmärtää heitä, mutta petyn aina uudelleen, kuin istuisin tyhjässä saunassa. Minäkin olen ihminen, tunnen väsymyksen kuin mustikanvarpu niskassani. En ymmärrä, miten he voivat elää tekemättä mitään, päivästä toiseen. Olen hukassa: pitäisikö yrittää vielä puhua, vai olisiko parempi muuttaa pois? Jospa muutto antaisi heille tilaa olla juuri sellaisia kuin haluavat, ja minä sekä mieheni voisimme rakentaa meille pesän, jossa hengitys olisi tasaisempaa ja arki vastaisi meidän omia tarpeitamme.
Hiljaisessa, unenomaisessa valossa kaikki tuntuu liikkuvan sumussa ja sanoissa, jotka eivät täysin kanna perille asti. Mutta ehkä uusi paikka toisi kirkkaamman maiseman ikkunani taakse ehkä siellä näkisin taas, mistä aloittaa.
