Ennen kuin menin naimisiin mieheni Aapon kanssa, minulla oli melko hyvä suhde hänen vanhempiinsa. Se ei ollut täydellinen, mutta tunnelma oli lämmin. Koska Aapo asui vielä heidän luonaan silloin, juttelin usein hänen äitinsä ja isänsä kanssa vierailuillani. Erimielisyytemme olivat pieniä, kuten esimerkiksi siitä, mitä ohjelmaa katsotaan televisiosta, mutta vältin aina suurempia riitoja ja olin mieluummin anoppini puolella. Kaikki oli hyvin, kunnes koitti häämme.
Juhlan jälkeen menimme Aapon vanhempien luokse, missä he syöttivät minulle outoja määriä karjalanpaistia, ruisleipää ja viiliä, toistellen että minun pitää syödä enemmän, jotta olisin voimakkaampi. Ensin nauroin asialle, mutta vähitellen kommentit alkoivat muuttaa muotoaan, tullen yhä tungettelevammiksi ja oudolla tavalla kietoutuviksi ympärilleni kuin usva järvenselällä. Kuukauden päästä anoppini totesi, että olin lihonut, vaikka painoni ei ollut muuttunut grammaakaan. Vähän tämän jälkeen sain selville olevani raskaana, minkä vuoksi tunsin suurta riemua. Kerroin uutisen Aapolle, mutta pyysin, ettei hän kertoisi siitä vielä vanhemmilleni halusin yllättää heidät myöhemmin. Samoihin aikoihin muutimme uuteen asuntoomme Pasilassa.
Kun raskauteni eteni, appivanhemmat alkoivat käydä yhä useammin luonamme, ja heidän huolensa terveydestäni kehki kummallisia muotoja. Aloin epäillä Aapon paljastaneen salaisuuden, mutta hän vakuutti, että vanhemmat vain pitivät minusta huolta eikä kyseessä ollut sen kummempaa. Kun uutinen viimein paljastui, elämäni muuttui oudolla tavalla.
Appiukko vaati, että söisin koko ajan enemmän ja enemmän, ja vaati, että lopettaisin työt ettei väsähtäminen kaataisi koko taloa. Anoppi puolestaan ei voinut pitää käsiään poissa vatsaltani. Hän silitteli sitä kuin se olisi ollut joku Ilmarinen sepän aarre, hokien että nyt se kasvaa. He ilmestyivät kotiimme joskus useita kertoja päivässä, paiskaten perunoita pöytään ja viskoen kysymyksiä tuntemuksistani ohitse kuin Metsähovin tuulessa. Yhä selvemmin ymmärsin, että he eivät tahtoneet minua ihmisenä vaan lapsen kantajana kuin joku outo säkki pullollaan heidän tulevaa iloaan. Tuntui siltä kuin heidän huolensa ja ruuan tyrkytys olisi alkanut jo ensimmäisestä kättelystä alkaen.
Kerroin Aapolle olevani surullinen ja hämmentynyt, mutta hän vain pudisti päätään, vähätellen pelkojani hölmöiksi. Tunsin olevani aivan yksin. Lopulta päätin ottaa ohjat omiin käsiini. Sinä yönä pakkasin vaatteemme, pyysin Aapoa vaihtamaan asunnon lukot ihan vain varmuuden vuoksi, ja ostin meille lomamatkan maksoin sen euroilla, käsi täristen kuin tinarahan löytäjä. Seuraavana päivänä lähdimme pois. Toivoin, että tämä pakomatka toisi minulle rauhaa ja näkisi polttavat ajatukset kirkkaammin, kuin usvan hälvetessä Lapin erämaan yllä.
