Sõnin isä oli kauan sitten päättänyt kasvattaa tyttärensä kuin pojan sydämessään hän oli odottanut poikaa, mutta sylissään piteli vastasyntynyttä tyttöä. Lapsuutensa Sõni vietti Helsingin laitamilla, poikien ympäröimänä. Siitä asti hän oli kuin yksi pojista, ja vanhemmat nauroivat usein hänen suomalaiseen tapaan melankoliselle, mutta omaperäiselle nimelleen. Sõni pukeutui aina farkkuihin ja väljiin T-paitoihin, hiukset sidottuina kapealle letille, joka huojui kuin koivunoksan varjo. Leikeissä pöllyävä hiekka peitti hänen vaatteensa, ja jos et olisi nähnyt tuota taakse heitettyä pitkää palmikkoa, et olisi oivaltanut, että hän oli tyttö.
Yliopistossa hänen olemuksensa muuttui hiljalleen Sõni kasvoi tyylikkääksi ja varmaksi nuoreksi naiseksi, mutta unissaan hän kulki silti vielä lapsuusajan mystisessä sumussa.
Eräänä yönä Sõni sai kutsun opiskelutoverin syntymäpäiville. Äiti epäröi, mutta suostui lopulta, kun Sõni lupasi raportoida illan tapahtumista tekstiviestein. Jännityksestä väreillen hän päätti pukea päälleen jotain erilaista; kirkkaanpunainen minimekko ja keveät korkokengät, jotka kimmelsivät kuin vesipisarat kesäisellä laiturilla. Isä purskahti kyyneliin nähdessään tyttärensä se sama mies, joka oli halunnut kasvattaa teräksistä poikaa, katseli nyt tytärtä, joka hohti kuin Lapin auringonlasku.
Yöllä, kun Sõni vaelsi kotiin pitkin unenomaisia, sumuisia katuja, kolme tuntematonta humalaista miestä liukui hänen tielleen kuin varjot Vironniemen rannoilta. Äärettömän oudon ja nopean hetken ajan aika vääristyi silloin paikalle ilmestyi korkea mies, joka huitoi kattokiuluun muistuttavalla esineellä. Uhkaajat pakenivat, sulautuen yöhön. Sõni huokasi helpotuksesta ja katseli pelastajaansa Robertia, jonka silmissä välähti outo turva ja pohjoinen hiljaisuus.
Uni jatkui: Sõni ja Robert alkoivat viettää aikaa yhdessä, löytävät toisensa talvisessa metsässä tietämättä, onko tämä totta vai kuvitelmaa. Pian he avioituivat, ja Sõnista tuli liikunnanopettaja Lappeenrannan koulussa, Robert puolestaan työskenteli tärkeässä asiantuntijatehtävässä sähköyhtiössä. Heidän rakkautensa oli kuin lämmin kaamosaurinko hiljaista kunnioitusta ja syvää ymmärrystä. Heille syntyi tytär, jonka nimestä kantautui tuulen suhina ja järvien kirkkaus. Robert, vaikka uskoi perinteiseen suomalaisuuteen ja naiseuteen, halusi kasvattaa heistä vahvan ja pelottoman; isän sylissä lapsi oppi seisomaan omilla jaloillaan, kuin viimeinen kuusi myrskytuulessa. Sõni hymyili hiljaa samalla tavalla kuin silloin, kun lapsena juoksi pihan halki syksyn hämyssä.
Vielä isoisä, Sõnin oma isä, löysi Robertista lopulta kaipaamansa pojan ei veren kautta, vaan outojen unien hiljaisesta hyväksynnästä ja uuden perheen lämpimästä pöydästä, jossa savusauna tuoksuu ja kahvi höyryää aina Kupittaan markan kolikkojen kilahtaessa taskunpohjalla.
