Muistan vieläkin, kuinka ainoana lapsena perheessä en oikeastaan koskaan ollut vanhempieni suosikki, vaikka minua oli pitkään ja hartaasti odotettu. Olin 23-vuotias ja viidennellä kuulla raskaana, kun mieleeni hiipi epäilys: olinhan varmasti heidän biologinen lapsensa? Vanhempani olivat jo seitsemänkymmenen kieppeillä, ja rahatilanteemme oli hyvin synkkä. Asuimme vuokralla Helsingin laitakaupungilla, ja arkea leimasi jatkuva epävarmuus. Minä ja avomieheni kävimme kumpikin yliopistoa ja työskentelimme iltaisin, mutta silti raha ei meinannut riittää edes perusmenoihin.
Emme olleet kerran, vaan kahdesti pelänneet häädön uhkaa, koska emme olleet ehtineet maksaa vuokraamme ajallaan. Jouduimme lainaamaan rahaa ystäviltä selviytyäksemme kuukausista, mikä aiheutti osaltaan lisää velkaa ja syvensi ahdinkoa. Kauppareissuilla jouduimme tinkimään kaikesta ylimääräisestä, eikä ruokaa riittänyt joka päivä. Silloin tällöin vanhempani auttoivat meitä ja toivat ruokaa, mikä helpotti arkea hetkeksi.
Vanhempani olivat sitä mieltä, että meidän olisi mentävä naimisiin, joten ilman suurempaa empimistä kävimme puolisoni kanssa maistraatissa solmimassa avioliiton. Pian tämän jälkeen vanhempani alkoivat painottaa, kuinka he haluaisivat saada lapsenlapsia.
Äitini muistutti minua tämän tästä, että minunkin täytyisi saada lapsi, jotta en päätyisi samanlaiseksi kuin hän yksinäiseksi vanhukseksi. Meillä ei kuitenkaan ollut kiire perustaa perhettä, sillä tiesimme, kuinka paljon taloudellista vastuuta lapsi toisi mukanaan. Mutta sitten vanhempani tulivat yllättävän tarjouksen kanssa: he lupasivat antaa minulle äitiyspääomansa, jos synnyttäisin lapsen. Tällä summalla voisimme ostaa pienen talon jostain syrjäiseltä kylältä. Vanhempani lupasivat muuttaa maalle ja antaisivat meille kaupunkiasuntonsa. Puolisoni ja minä harkitsimme tätä pitkään ja päätimme, että ratkaisu olisi meille hyvä; emme miettisi vuokranmaksua ja voisimme käyttää mahdolliset säästöt muihin tarpeisiin. Äitini vakuutti vielä, että hän hoitaisi vauvaa sillä aikaa, kun minä jatkaisin opintojani.
Lisäksi vanhempani lupasivat auttaa meitä taloudellisesti ja hankkia kaiken, mitä tarvitsisimme lapselle ja minulle. Nyt, kun olen jo seitsemännellä kuulla raskaana, en ole nähnyt ainoatakaan apua luvatuista lupauksista. Vanhempani eivät ole edes ostaneet yhtä ainoaa vaippaa. Äiti soittelee usein ja kyselee, miten synnytyksen valmistelut etenevät, mutta minulla ei ole mistä ostaa alapuvut tai vauvanvaatteet rahat eivät yksinkertaisesti riitä. Äiti ehdottaa, että mieheni hankkisi kolmannen työn, jotta pärjäisimme. Mainitsen hänelle heidän lupauksistaan, mutta hän tyystin kieltää luvanneensa mitään ja jatkaa päätösteni moittimista, kutsuen niitä ajattelemattomiksi.
Sitten, kun tyttäreni syntyi, vanhempani muistivat yhtäkkiä jälleen äitiyspääoman. Mutta silloin minä ja mieheni päätimme yhdessä, että ostamme oman pienen asunnon omilla säästöillä. Silloin viimeistään ymmärsimme, ettei meidän kannata odottaa apua vanhemmiltani.
