Olen tehnyt virheitä elämässäni, mutta suurin niistä asuu edelleen kanssani, eikä minulla ole harmainta aavistusta mitä tehdä. Olin 25, kun menin naimisiin tyyppi nimeltä Eero. Hän oli kaksi vuotta vanhempi, ja silloin tuntui kuin hän olisi melkein ratsastanut luokseni valkoisella suomenhevosella.
Eero toi minulle jatkuvasti kukkia, pieniä lahjoja, kantoi painavat laukut, emme koskaan riidelleet, ja kaikki ongelmat ratkottiin niin tyynesti, että naapureidenkin hermot rauhoittuivat. Emme koskaan asuneet yhdessä ennen naimisiinmenoa. Ei Eero eikä minä, ei ollut mikään avoliitto meidän juttu pidettiin sitä lähinnä hömpötyksenä. Sitten vaan mentiin naimisiin. Minun äiti ja isä antoivat rahaa häihin, mutta niillä markoilla ei kuulkaa ollut toivoakaan omasta asunnosta. En edes oikein halunnut vuokrata miksi maksaa toisen sedän taskuun ja kuunnella jatkuvasti miten viikonloppusi meni.
Niinpä Eeron äiti ehdotti että muuttaisimme hänen luokseen Helsingin Kallioon. Hänellä oli kaksi huonetta, ja muutenkin aika kävi pitkäksi. Oli kuulemma tilaa, miksei sinne menisi? Suostuin ihan omin päin. Eeron äiti vaikutti mukavalta ihmiseltä, joten sanoin heti että ymmärretään toisiamme. Mutta heti kun olin muuttanut Eeron kanssa hänen äitinsä luo, paljastui muutama ikävä totuus. Eeron äiti piti häntä edelleen pienenä poikana ja kun asui äitinsä luona, Eero ei tehnyt yhtään mitään. Siis mitään. Äiti pesi hänen bokserit ja sukkansa, aikamiehelle. Kyllä, tunnustan, tämä ei ole ihan normaali meininki.
Eero teki käytännössä vain yhden asian: kävi töissä ja pelasi biljardia kavereiden kanssa. Eipä kauaakaan, kun kaikki kotityöt lävähti minun niskaan. Nyt sain tehdä ruokaa kaikille, siivota, pestä pyykit, silittää, ja arvaa huvittiko. Eeron äiti ei pätenyt eikä tunkenut nokkaansa minun touhuihin mutta ei auttanutkaan. Tuntui kuin olisin uudessa perheessä jonkinlainen palvelija.
Ja ei siinä vielä kaikki huonommat uutiset tulivat perässä. Joku pistorasia syttyi tuleen, ja minä sammutin sen. Pyysin Eeroa vaihtamaan tilalle uuden. Siinä oli kuin olisin pyytänyt häntä ratkaisemaan kvanttifysiikan kaavoja. Eero ei edes tiennyt miten pistorasia vaihdetaan. Ja kun lamppu piti vaihtaa, hän hävisi oven taakse pelkästä pelosta. Ei auttanut, otin jakkaran ja vaihdoin lampun. Eero ei osannut mitään ja pahinta oli, hän ei halunnut oppiakaan. Miksi vaivautua, kun voi kutsua jonkun ja maksaa? Okei, mutta Eero ei todellakaan tienaa mitään miljoonia, että ulkoistaisi kaiken elämästä.
Eniten raivostutti, miten Eeron äiti puhua puhua pientä poikaansa kuin tämä olisi seitsemän. Ja Eero vastaa hiljaa äiti. Eero, onko sukat jalassa, vaihdoitko bokserit? Eero, pesitkö hampaat? Kun tällaista kuunteli, teki mieli lähteä henkilökohtaisesti Dragsfjärdiin. Siellä se mieheni, ihan aikuinen, mutta äiti kyselee kalsareista.
Rehellisesti, haluaisin erota. Mutta mitä sitten teen? Ei ole omaa kotia, vanhempien markat menivät jo. En jaksaisi enää tätä touhua. Kauanko vielä pitää kestää tätä suomalaista harmautta?
