Jos joku olisi kertonut minulle tämän tarinan, olisin varmaan nauranut ja sanonut, että eihän tuollaisia satu etenkään Suomessa, jossa kummituksetkin pysyttelevät omassa rauhassaan. Mutta niinpä vaan kävi minun veljelle ja hänen vaimolleen. He olivat palaamassa kotiin juhlimasta isoisän syntymäpäivää siellä Pohjois-Karjalan syrjäisessä mökkikylässä. Kello oli vasta seitsemän, mutta oli jo hämärää; suomalainen syysilta, tie sumuinen kuin sauna löylyjen jälkeen.
He ajoivat pitkin valtatie 6:ta, kun yhtäkkiä he näkivät nuoren naisen tiellä. Hän huitoi käsillään ei mikään pieni vilkutus, vaan sellainen kunnon suomalainen huitominen, jota käytetään lähinnä hyttysten torjuntaan. Veljeni vaimo pyysi, ettei pysähtyisi: “Suomalaisessa kansanperinteessä tiesulut eivät yleensä tiedä hyvää.” Mutta veljeni tyypillinen suomalainen, joka ajattelee, että huono idea on parempi kuin ei ideaa ollenkaan jarrutti ja päätti selvittää tilanteen.
Nuoren naisen kasvot olivat täynnä haavoja ja mustelmia. Hän kertoi, nyyhkyttäen kuin jääkiekkojoukkue tappiopelin jälkeen, että he olivat joutuneet kolariin perheensä kanssa. Auto oli luisunut tieltä ja vierinyt alas rotkoon. Hän sanoi, että aviomies oli kuollut, mutta heidän lapsensa oli elossa ja pyysi veljeäni pelastamaan hänet. Hän osoitti kolaria kuin näyttäen, missä mummon puolukkapaikka löytyy. Veljeni hyppäsi autosta, sanoi naiselle että pysyisi vaimon kanssa, ja lähti alas rotkoa.
Löysi peltiä rutussa, ja nopeasti, vailla suurempaa ajatusta, nappasi pojan takapenkiltä. Poika oli noin kuusivuotias sellainen reipas suomalaislapsi, jolla on kuraiset saappaat.
Kun hän palasi autolle, nainen oli kadonnut. Kun hän kysyi vaimoltaan, mihin tämä meni, Anna kohautti suomalaisittain olkiaan ja totesi: “Se nainen seurasi sinua sinne.” Veljeni palasi kolariautolle etsimään naista, ja vasta nyt huomasi, että etupenkillä istui kaksi ihmistä. Mies ratissa perheen isä ja vaimo vieressä. Molemmat kuolleita. Mutta kenen kanssa hän oikein puhui tiellä?
Veljeni sanoo, että tuolloin, kun totuus valkeni, kylmä hiki nousi niskalle kuin talvella avantoon mennessä. Pelastettu poika asuu nyt meidän perheessä: veljeni ja Anna adoptoivat hänet. Veljeni on varma, että heillä oli suomalainen kummitustapaaminen ehkä se nainen oli vain halunnut, että poika pääsee hyvään kotiin. Tässä maassa sitä sanotaan “sattumaksi”, mutta me kyllä tiedämme paremmin.
