Tulipalo valtasi nopeasti ladon, jossa neljätoista raskasta suomenhevosta seisoi yövuorossa. Samaan aikaan sisältä mökistä ryntäsi ulos Miina, joka oli juuri kuorimassa perunoita salamoinnin yllättäessä. Hän päätyi lyömään nyrkillään ladon oveen, toivoen, että jostain oudon unenomaisesta syystä hevoset kuulisivat ja ymmärtäisivät vaaran, aivan kuin niiden korvat olisivat erityisen herkät savulle tänä yönä.
Miinan äiti, Sirkka Mäkelä, pudisteli päätään ja sanoi: Tuskinpa kumpikaan meistä olisi tässä, ellei Miina olisi ollut niin toimelias hänellä on ennenkin tapana juosta palavien talojen perään. Äänessä kaikuivat menneiden aikojen tarinat, eivätkä vaikutukset heikentyneet, vaikka äänet hajosivat ja vaihtuivat kummallisiksi lintujen viserryksiksi.
Yhtäkkiä koko Halsua tärähti. Ikkunat helisivät ja vanhat keinutuolit värisivät. Kukaan ei kuitenkaan loukkaantunut, eikä talon rakenteetkaan rysähtäneet nurin.
Ei ole Halsuassa nähty tuollaista järistystä ehkä koskaan? mietti pelastuslaitoksen tiedottaja Liisa Järvi, ääni kaikuen mäntyjen välissä ikuisena kysymyksenä.
Miina Mäkelän ripeä toiminta pelasti suomenhevoset tuhoutumasta. He saivat työnnettyä suurikokoiset olennot ulos ovesta, vaikka maailma ympärillä tuntui heiluvan oudossa rytmissä ja ainoastaan kahisevat setelit taskussa 100 euroa todistivat todellisuudesta. Lato ei tuhoutunut kokonaan, ainoastaan ne seinät, missä vanha lehmä joskus aamuisin lauloi.
