Kuule, tämä tarina on sellainen jonka haluan jakaa sulle rehellisesti, koska olet ystävä. Olin tosi nuori, ehkä vähän liian sinisilmäinen, kun tapasin yhden miehen täällä Helsingissä. Se vaikutti ensin niin huomaavaiselta, sai mut tuntemaan itseni kauniiksi ja tärkeäksi, kehui ja käyttäytyi kuin olisi ollut unelmien mies. Mutta heti kun sai sen mitä halusi, se katosi jälkiä jättämättä. Ero otti koville, mutta en silloin tajunnut miten isoja seurauksia sillä kohtaamisella oli mun elämään.
Olin ihan järkyttynyt, kun sain tietää olevani raskaana. Aluksi yritin salata sen äidiltä, ehkä jotenkin toivoin että aika ratkaisee asiat. Mutta eihän sitä voinut ikuisesti peittää vatsani alkoi kasvaa ja neljän kuukauden kohdalla mun oli pakko kertoa totuus äidille. Sillä meni todella nopeasti tieto myös isälle. Siinä vaiheessa sain kuulla pelkkiä moitteita, ja äiti parahti: Olisinpa jättänyt sinut synnyttämättä.
Pelko siitä, että koko meidän kylä Savossa saisi tietää, sai vanhempani pakottamaan mut raskaudenkeskeytykseen, vaikka tiesimme, että se olisi riski myös mun terveydelle. Suostuin lopulta, mutta se tuntui siltä kuin olisin pettänyt oman lapseni. Vietin monta iltaa itkien kipeästi ja edelleen pyydän Jumalalta anteeksiantoa siitä mitä tein. Olin ihan rikki. Elämä pysähtyi mulle. Oli päiviä kun olisin mieluummin vain poistunut täältä kokonaan en vain henkisesti vaan ihan oikeasti fyysisestikin. Vanhemmat eivät kuitenkaan olleet moksiskaan. Heitä kiinnosti vain oma maine ja mitä muut sanovat.
Kaksi vuotta tämän jälkeen keräsin rohkeuteni ja lähdin pois siitä ahdistavasta kodista. Jatkoin opintojani Oulussa ja rakensin itselleni hyvän uran. Lopulta saavutin kaiken mistä nuorempana saatoin vain haaveilla työpaikka, oma asunto, rahaa tilillä. Mutta yksi asia jäi saavuttamatta, eikä sitä voi ostaa edes esimerkiksi euroilla: oma perhe. Vuosien varrella mahdollisuus tulla äidiksi oli mennyt jo kauan sitten. Olen tavannut miehiä, mutten koskaan saanut yhteydenpitoa jatkumaan kun kerroin, etten voi saada lapsia. Juurikin siksi pidän vanhempiani vastuussa. He veivät mahdollisuuden kokea oikeaa äitiyden onnea.
En tunne enää mitään yhteyttä heihin oikeastaan en halua edes nähdä. Kun isä sai sydänkohtauksen ja äiti pyysi mua avuksi, en ollut valmis antamaan apua. Kyllä, lähetän heille euroja joka kuukausi, vain omaa mieltäni rauhoittaakseni. Mutta olen päättänyt, että jos suon joskus onnen omalle tyttärelleni, en riko hänen sydäntään tällä tavalla. Vanhempien pitäisi aina tukea lapsiaan, ei hylätä silloin kun apua eniten tarvitaan. Mun vanhemmat eivät koskaan ymmärtäneet, kuinka suuren onnen he veivät mun elämästä.
