Olen 41-vuotias ja ollut naimisissa mieheni kanssa siitä asti kun olin 22. Pari kuukautta sitten aloin miettiä jotain, mitä en ole koskaan uskaltanut sanoa ääneen: en ehkä ole koskaan rakastunut häneen niin kuin ihmiset kuvaavat rakastumista. Se tuli mieleen yhtenä ihan tavallisena iltana, istuin olohuoneessa katsomassa telkkaria, kun yhtäkkiä kysyin itseltäni miksi en ole koskaan tuntenut sitä, mitä muut naiset kutsuvat perhosiksi vatsassa, sitä pientä kutkuttavaa kiirettä halata toinen heti kun näkee. Ajatukset lähtivät pyörimään, ja kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen.
Mun koti oli lapsena hankala. Isä joi paljon ja tuli usein kotiin humalassa; kaikki rahat menivät melkein Koffiin ja koskenkorvaan, ja aina oli ongelmia. Äiti siivosi muiden koteja ja yritti paikata sen, minkä isä jätti hoitamatta. Kasvoin riitojen, väsyneen arjen ja jatkuvan paineen keskellä. Teininä mun suurin haave oli vain päästä pois, saada oma rauha, nukkua ilman huutoa ja olla heräämättä pelkoon. En oikeasti haaveillut rakkaudesta mä halusin vain päästä vapaaksi.
Tapasin sitten mieheni, olin 22 ja hän oli kymmenen vuotta vanhempi. Jo kuukauden jälkeen hän puhui siitä, miten muutettaisiin yhteen, auttaisi mua, haluaisi vakavaa yhdessäoloa. En pysähtynyt miettimään, olenko rakastunut. Näin siinä mahdollisuuden lähteä pois kotoa, aloittaa uuden elämän. Otin sen heti vastaan, pakkasin tavarat ja lähdin. Ei mitään pitkiä pohdintoja, ei isoja epäilyksiä vain vahva halu päästä pois.
En voi sanoa, että elämä olisi ollut huono. Hän on hyvä mies ahkera, luotettava. Meillä ei ole koskaan ollut pulaa ruoasta, vuokrat maksettiin, lopulta ostettiin oma talo. Hän rakastaa meidän lapsia ja hoitaa kaiken. En ole koskaan löytänyt todisteita pettämisestä tai mistään isoista riidoista. Ulospäin meidän avioliitto näyttää täydelliseltä. Juuri se hämmentää eniten, koska oikeasti ei ole mitään syytä tuntea tätä outoa tyhjyyttä.
Rakastan häntä. Kunnioitan häntä. Olen kiitollinen monesta asiasta. Hän antaa mulle rauhan, tasapainon. Mutta kun katson taaksepäin, tajuan, etten ole koskaan tuntenut sitä voimakasta, palavaa rakkautta, mistä muut naiset puhuu. En ole koskaan ollut kateellinen, en pelännyt menettää häntä, eikä ole ollut sitä kutinaa, että odottaisin että hän tulee kotiin. Rakkauteni on ollut enemmän tapa, kumppanuutta, kiitollisuutta ei liekkiä.
En mieti eroa. En etsi ketään muuta. En halua hajottaa meidän perhettä. Pohdin vaan jotain, mitä en ole koskaan uskaltanut sanoa: että ehkä se, mitä olen kutsunut vuosia rakkaudeksi, on ollut tarve, turvallisuutta ja halu päästä pois vaikeasta elämäntilanteesta. Ja nyt, tässä 41-vuotiaana, kun lapset ovat kasvaneet ja meillä on oma koti, alan ymmärtää sen.
Välillä tunnen vähän syyllisyyttä, että edes mietin tällaisia. Tekee mieli sanoa itselle: Miten voit kyseenalaistaa jotain, mikä on antanut sulle turvan? Samalla ajattelen, että ehkä on rehellistä myöntää tämä. Ehkä mun tapa rakastaa on vaan erilainen. Ehkä olen oppinut ensin selviytymään, ennen kuin pystyin rakastumaan. En tiedä. Tiedän vaan, että nämä ajatukset liikuttaa jotain, mitä olen kantanut siitä asti, kun olin se pieni tyttö joka vain halusi päästä pois kotoa.
Mitä sä tekisit mun tilanteessa?
Kaipaan oikeasti neuvoa tässä…
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
