Olen nyt 33-vuotias, mutta häpeän puna nousee poskilleni joka kerta, kun muistelen sitä, mitä tein kaksikymmentä vuotta sitten, kun olin 18, melkein 19.
Opiskelin silloin Helsingin yliopistossa ja elämä pyöri kohtalaisen mukavasti.
Emme olleet rikkaita, mutta kaikkea oli sopivasti.
Äitini, Leena, oli matikanopettaja lukiossa ja isäni, Kalevi, toimi hammashoitolana.
Kotona vallitsi aina järjestys, ruokaa oli pöydässä ja tunnelma pysyi rauhallisena kuin suomalainen syksy: viileä, mutta turvallinen.
Meillä kävi siivooja kerran viikossa, joten minun ainoaksi tehtäväkseni jäi huolehtia, että huoneeni ei muistuttanut taistelutannerta ja että arvosanat pysyivät ysin tuntumassa.
Olin tottunut pienestä pitäen siihen, että minun tonttini oli pärjätä koulussa ja välttää draamaa.
Yliopistossa tapailin Eeroa jo yli vuoden.
Hän oli hiljainen, kiltti poika Espoosta, samoista ympyröistä, hyvin käyttäytyvä ja vanhempani tykkäsivät hänestä.
Kävelimme Tokoinrannassa, söimme Fazerin jäätelöä ja istuimme elokuvissa säännöllisesti.
Kaikki sujui kuin junan vessa: tasaista, rauhallista, melkein ennalta arvattavaa.
En silloin tiennyt, miten iso etuoikeus vakaus on Suomessa.
Sitten erään opiskelukaverin tupareissa tapasin Aapon.
Hän tuli paikalle moottoripyörällä, nahkatakki päällä ja räkäisesti nauraen, puhetta riitti enemmän kuin harakanpesässä.
Opiskelu ei kiinnostanut, hän viihtyi töissä korjaamolla.
Aapo alkoi viestittää heti siitä illasta.
Hän odottaa minua yliopiston edessä, kertoo, että olen liian hyvä tuhlaamaan nuoruuttani tylsien jätkien kanssa.
Aloin tapailla häntä salaa: valehtelin Eerolle, äidilleni, kavereilleni.
Aapon kanssa elämä oli kuin Linnanmäellä: moottoripyöräretkiä, Karjala-olutta Kallion kulmalla, kovaa musiikkia ja hurmia.
Tunsin itseni eläväksi, rohkeaksi, kapinalliseksi.
Muutaman kuukauden jälkeen Aapo ehdotti, että muuttaisin hänen kanssaan yhteen.
En osannut jättää kunnon poikaa, helppohan se olisi ollut, mutta suostuin silti lähtemään.
Sain haalittua vaatteet salamavauhtia pussiin, jätin pöydälle lappusen ja hiivin ovesta ulos.
Aapon luo, jossa hän asui vanhempiensa kanssa.
Sitten iski suomalaisten arki: pieni talo, jossa sauna ja kuivausrumpu olivat aina rikki, villakoiria nurkissa ja ikkunasta huokui lämmin ilma kuin uunista.
En enää noussut luennoille vaan paistoin lettuja, siivosin, pesin lattioita ja hinkkasin kylppärin saumoja.
Ainoa ruoka, jonka osasin, oli kaurapuuro ja lenkkimakkara.
Hänen äitinsä, Sirpa, katsoi minua aina kuin olisin unohtanut perunat keittää.
Isä, Arto, napisi kaikesta mahdollisesta, aina Ilveksen peleistä lähtien.
Itkin pesuhuoneessa, kun tunsin itseni enemmän koriste-esineeksi kuin ihmiseksi.
Lopetin opiskeluni, kun rahat lakkasivat riittämästä HSL:n lippuun eikä ollut aikaakaan lukea tentteihin.
Aapokin alkoi muuttua.
Korjaamolla meni kaljaa helteen takia, viikonloppuisin katosi kavereiden kanssa kuin jäälautalla kevätauringossa.
Palasi kotiin tuiterissa, huusi ja marisi ettei talo ollut tiptop, että ei susta oo kunnon emännäksi, Lumikiksi.
Kuulemma olin hemmoteltu, turha, kun vanhemmat olivat pitäneet liian hyvänä.
Olo oli kuin olisi jumissa Tamppereen ruuhkassa: ei päässyt eteen eikä taakse.
Rahat nollissa, tutkinto kesken, koti kaukana.
Päivä toisensa jälkeen mieli vaelsi vanhaan elämään.
Kaipasin omaa huonettani, äidin laittamaa ruisleipää, isän autokyydityksiä, yliopiston luentosaleja ja niiden hajua.
Ajattelin Eeroa: niin rauhallinen, niin luotettava.
Miten ihmeessä vaihdoin kaiken tämän villiin vapauteen?
Sitten yhtenä päivänä päätin.
En kertonut kellekään mitään.
Sain tehtäväksi hakea tarjouskahvia Alepasta puolentunnin kävelymatkan päästä.
Tiesivät, että viivyn.
Otin kangaskassin, mutta eipäs Alepa koskaan nähnytkään minua.
Kävelin pari korttelia ja hyppäsin bussin kyytiin kotikulmille.
Koko matkan vapisin pelkäsin miten vanhemmat reagoivat.
Kun pääsin perille, äiti avasi oven.
Hiljaista oli hetken, sitten kyyneleet.
Molemmilla.
Oli kulunut melkein kymmenen kuukautta siitä, kun olin lähtenyt, mitään ilmoittamatta.
Isä tuli eteiseen, halasi, hiljaa kuin vain suomalainen mies osaa.
Nukuin ensimmäistä kertaa taas omaan puhtaaseen sänkyyn hiljaista, turvallista, ei huutoa eikä pelkoa.
En koskaan saanut Eeroa takaisin hän oli jo jatkanut matkaansa.
Mutta sain takaisin vanhempani.
Palasin opiskelemaan, sain taas opintotukea ja nuudelit vaihtuivat lautaselta pois.
Tajusin jotain, mikä vähän kirpaisi: en ollut ennen onneton.
Elämäni ei ollut tylsää, se oli tasaista.
Olin vain ollut niin nuori, etten ymmärtänyt miten hyvä oli, ennen kuin olin maistanut oikeasti huonoa.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
