Jostain syystä elämässäni on aina ollut paljon esimerkkejä anopin ja miniän väleistä, ihan lapsuudesta asti.
Aluksi todistin sotia isoisoäitini ja isoäitini välillä. Kun olin pieni, vanhempani veivät minut isoäidin luokse ennen kuin sain päiväkotipaikan, ja siellä, isoäidin kerrostaloasunnossa Helsingissä, näin todellista draamaa. Tuntui kuin kaksi täysin erilaista ihmistä olisi asunut samassa kodissa. Toinen isoäiti oli lempeä, hymyilevä, tarjosi pullaa ja kertoi satuja, piirsi kanssani paperille lumisia metsiä. Toinen huusi ärtyneesti vuoteessa makaavalle appiukolleen, valitti kohtaloaan, suorastaan karjaisi: Koska sinä oikein kuolet?
Kun isoisoäiti sitten menehtyi, muutimme vuokra-asunnosta isoäidin luokse. Siitä alkoi uusi yhteenotto äiti ja isoäiti. Joskus naapuritkin koputtivat oveen ja pyysivät hiljaisuutta. Mutta rauha kesti aina vain hetken.
Olin viimeistä vuotta lukiossa, kun isoäiti haudattiin. Äiti ei suostunut suremaan, ja jo yhdeksäntenä päivänä hän aloitti vallankumouksen asunnossa, pisti isoäidin tavarat mustiin muovisäkkeihin ja vei ne roskikseen, aivan summanmutikassa. Kun isä tuli töistä kotiin, hän järkyttyi vaimonsa suhtautumisesta. He riitelivät pitkään sinä iltana, ja se taisi olla lähtölaukaus heidän erolleen. Isä lähti lopulta puolen vuoden jälkeen.
Minä ja Lauri menimme naimisiin pienimuotoisesti, meillä ei ollut varaa omaan asuntoon, ja jo ennen häitä ymmärsin, että joutuisimme asumaan hänen äitinsä kanssa. Mielessäni vilisivät kaikki näkemäni riidat, ja halusin itse elää sovussa anopin kanssa ei nyt ihan sydänystävinä, mutta ainakin ilman kohtauksia tai elämän pilaamista.
Yritin asennoitua rakentavasti, ja vuoden verran pidin suuni supussa, vaikka anoppi naljaili siivouksestani, pyykinpesusta ja ruoanlaitosta. Pahoja sanoja hän ei käyttänyt, mutta osasi piikitellä ovelasti ja sai minut tuntemaan itseni täysin avuttomaksi hänen rinnallaan.
Lopulta, erään elämänviisauden jälkeen, päätin puhua suoraan. Ostin Runebergin torttuja, pyysin Lauria lähtemään lenkille siksi aikaa ja kerroin anopille naistenväleistä perheessäni. Sanoin, ettemme jatkaisi samaa riitojen kaavaa, vaan voisimme yrittää edes tulla toimeen kuin hyvät naapurit.
Anoppi keskeytti, työnsi tortut sivuun ja ilmoitti: Tässä talossa on vain yksi emäntä, ja kyllä sinä tiedät kuka se on. Minä puhun miten haluan. Paras sinun kannaltasi on olla puhumatta lainkaan kulje hiljaa, äläkä tule eteeni.
Kun Lauri palasi, hän katsoi minuun toiveikkaasti, mutta pudistin päätäni varoittavasti. Mutta anoppi tuli heti huoneestaan ja huusi: No, naapuri, onko miehellesi iltaruoka valmiina?
Vastasin, että tällä asenteella hänellä ei sitten vanhuudessa sitten ole ketään, joka laittaisi ruokaa. Siitä se riita repesi. Lauri yritti rauhoitella, mutta teki mieli huutaa vuosien patoutumat kerralla ulos.
Päädyimme muuttamaan alkuun ahtaaseen vuokra-asuntoon vaikka se kiristikin taloutta. Pikkuhiljaa saimme oman arjen kuntoon ja pystyimme lopulta ottamaan lainan pientä taloa varten. Anoppi sairastui vakavasti ja tarvitsi jatkuvaa hoivaa. Muistot lapsuudesta nousivat mieleen enkä suostunut itse hoitajaksi.
Ehdotin Laurille, että löydettäisiin joku perhe, joka pitäisi anopista huolta, ja saisivat aikanaan asunnon omakseen. Laurin oli vaikea hyväksyä, mutta suostui lopulta. Yritimme useita vaihtoehtoja; kukaan ei kestänyt anopin kanssa yli kahta viikkoa. Maksoimme omaishoidosta, mutta hoitajat lähtivät pian pois sanoivat, ettei hänen kanssaan tule toimeen. Lopulta löytyi pariskunta, joka jaksoi kaksi kuukautta. Teimme heidän kanssaan sopimuksen, jossa asunnon perimisen ehtona oli kunnollinen hoiva.
Ajattelen näin jälkeenpäin, etten ollut ainoa ongelma suhteessa anoppiin eipä hänen eteensä kukaan jonoksi asti ilmaantunut.
Joskus sukupolvien konfliktit toistuvat, ellei joku uskalla katkaista noidankehää. Elämä opetti, että ihmisarvo ja kunnioitus eivät katso sukupuolta tai asemaa meidän kaikkien kohdalla voi koittaa hetki, jolloin tarvitsemme toisiamme, ja silloin olisi hyvä, jos välille olisi ehditty rakentaa siltoja riitojen sijaan.
