Jostain syystä äitipuoliminiä-suhteet ovat kulkeneet mukanani koko elämäni ajan, aina lapsuudesta asti.
Ensiksi muistan sodat isoisoäitini ja mummoni välillä. Vanhempani veivät minut mummolle, kunnes sain päiväkotipaikan, ja siellä mummon kerrostalokolmiossa näin oikeaa helvettiä. Oli kuin kaksi täysin erilaista ihmistä olisi asunut samassa asunnossa. Yksi mummo hymyili minulle lempeästi, tarjosi pullaa, kertoi satuja ja piirsi kanssani. Toisena hetkenä hän karjui vuoteessa makaavalle anopilleen, kiroili kohtaloa, joka oli hänen osakseen langennut ja toisteli: Koskas sinä oikein kuolet?
Isoisoäiti kuoli, ja me muutimme pois vuokra-asunnosta mummon luo asumaan. Alkoi uusi taistelu: äiti vastaan mummo. Joskus naapuritkin tulivat pyytämään hiljaisuutta mutta rauha ei kauaa kestänyt.
Olin jo lukion viimeisellä, kun mummo haudattiin. Äiti ei itkenyt silmääkään, vaan yhdeksän päivän kuluttua alkoi kodissa todellinen vallankumous: hän työnsi mummon vaatteet muovikasseihin ja raahasi ne roskikseen. Kun isä tuli illalla töistä kotiin, oli hän järkyttynyt äidin suhtautumisesta isomummoon. Siitä ilta jatkui kinan merkeissä, minkä jälkeen heidän liittonsa lähti luisuun. Puolen vuoden päästä isä muutti pois…
Minulla ja Samulla oli vaatimattomat häät, emmekä me pystyneet vuokraamaan omaa asuntoa. Jo ennen häitä tajusin, että joudumme asumaan hänen äitinsä luona. Silmissäni vilisivät kaikki ne riidat, joita olin aiemmin nähnyt, ja päätin, että meillä miniän ja anopin välillä ei ainakaan olisi sotaa. Jos emme voisi olla sydänystäviä, voisimme yrittää olla edes ihmisiksi.
Valmistauduin tähän tilanteeseen, purin hammasta ja vuoden verran yritin kärsivällisesti jättää anopin piikittelyt ja nalkutukset omaan arvoonsa olipa sitten kyse siivoamisesta, pyykinpesusta, ruoanlaitosta. Hän ei koskaan sanonut suoraan mitään ilkeää, mutta osasi olla pistävän ivallinen tavalla, joka sai minut tuntemaan itseni aivan avuttomaksi.
Erään uuden elämänohjeen jälkeen päätin puhua asioista suoraan. Ostin kahvikakun, pyysin Samua jättämään meidät rauhaan ja kerroin anopille tarinoita oman sukuni naissuhteista. Ehdotin, ettemme lähtisi samalle riitelyn polulle, vaan yrittäisimme edes olla kuin hyvät naapurit.
Anoppi keskeytti minut, työnsi kakun syrjään ja ilmoitti: Talossa on vain yksi emäntä, ja sinä kyllä tiedät kuka se on. Minä puhun miten haluan ja parhaaksi sinulle on olla mahdollisimman hiljaa. Kävelet kuin huomaamaton haamu, etkä näyttäydy minulle ollenkaan.
Kun Samu tuli paikalle, katsoi hän minua kysyvästi, mutta pudistin päätäni. Silloin anoppi huikkasi oviaukosta: No, naapuriksi kelpaava, onko miehellesi ruoka valmiina?
Vastasin, että tuollaisella asenteella ei varmaan tulevaisuudessa ole ketään, joka tarjoaisi hänelle ruokaa vanhoilla päivillä, ja sitten riita alkoi! Samu yritti rauhoitella, mutta kun vuoteen oli pidellyt suunsa kiinni, en enää kyennyt siihen…
Jotta perhe pysyisi kasassa, meidän oli pakko muuttaa vuokra-asuntoon, vaikka se teki tiukkaa rahallisesti. Vähitellen säästimme ja saimme otettua asuntolainan omakotitalosta. Sillä välin anoppi sairastui vakavasti ja tarvitsi jatkuvaa hoitoa. Muistin heti lapsuuteni esimerkit, ja kieltäydyin jyrkästi ryhtymästä omaishoitajaksi.
Ehdotin Samulle, että etsisimme perheen, joka huolehtisi hänen äidistään perintöoikeudella, ja hän myöntyikin. Kokeilimme erilaisia hoitajia kuukausia. Yksikään ei kestänyt anoppiani kahta viikkoa pidempään; maksoimme hoitajan palkkaa, mutta he kaikki sanoivat, ettei tuon naisen kanssa tule toimeen kukaan. Lopulta löytyi pariskunta, joka kesti kaksi kuukautta. Teimme sopimuksen, jossa he saivat asunnon omakseen äidin kuoltua, kunhan pitivät huolen hoidosta.
Olenkin melko varma, että ongelma ei ollut minussa, vaan siinä naisessa itsessään, sillä halukkaita perinnön saajiakaan ei paljon ollut jonossa…
