No niin, onko avioliittotodistus sittenkin lujempaa sorttia kuin avoliitto?
Näin vinoilivat minulle työpaikan miehet, ja kyllä, tunnustan, se jäi mieleen.
En taida mennä kolmekymppisten opiskelijakokoukseen, saan kuitenkin masennuksen jälkeenpäin.
Menköön ne, jotka joka vuosi käyvät eivätpä he edes huomaa, miten ovat muuttuneet, karjaisin puhelimeen ystävälleni, kun tämä soitti.
Miltä sinä nykyään muka näytät, kun noin pelkäät?
ihmetteli Marja-Liisa.
Viisi vuotta sittenhän nähtiin, eikä ollut sinussa mitään vikaa.
Oletko nyt jotenkin lihonut?
Ei siitä ole kyse, en vain halua tulla.
Lopeta jo, Marja-Liisa!
Olin jo laittamassa puhelinta kiinni ja toivoin ystävän tajuavan vihjeen ja jatkavan seuraavalle soittelulistassa.
Mutta tällä kertaa Marja-Liisa piti kiinni kuin susi saaliistaan.
Maarit, porukka harvenee vuosi vuodelta.
Mitä nyt, onko joku kuollut?
säikähdin, vaikka en nyt enää nuori olekaan, en silti usko että meikäpolvi noin helposti katoaa.
Ei sentään, mutta osa on muuttanut pois Suomesta.
Ja yksi meistä, Antti Virtanen, menehtyi jo 25 vuotta sitten, muistathan, siitä olen kertonut.
Eli älä nyt rimpuile, kaikki neljä ryhmää on tulossa, mutta porukkaa on oikeasti vain kolmisenkymmentä.
Saitko muuten jo poikasi naimisiin?
Nyt voisit hyvällä omallatunnolla vähän irrotella!
Marja-Liisa jatkoi vielä hetken, mutta mieleeni nousi taas kuva Antista.
Hänellä oli aina väsyneet katseet ja tummat silmänaluset, muut pojat pitivät häntä vähän heikkona lenkkinä.
Lopulta paljastui, että Antilla oli oikeasti heikko sydän.
Hyvä poika, luki hyvin, haaveili rakentavansa hienon sillan omalle kotiseudulleen.
Eikä ehtinyt koskaan.
Mitä minä sitten olen ehtinyt elämässäni?
Rakastuin Ariin hän oli rakennusmiehenä ja toimi tiiminvetäjänä siellä, missä minäkin hain töitä valmistumisen jälkeen.
Hän työskenteli aina silloin tällöin Helsingissä ja meni sitten taas Rovaniemelle kotiinsa.
Seurustelimme pitkään, Ari esitteli minut vaimokseen kaikille.
Hän vakuutti, että avoliitto on aito rakkauden osoitus.
Ihmiset elävät yhdessä rakkaudesta, eivät mistään papereista.
Kun sitten huomasin odottavani vauvaa, Ari ei enää palannutkaan työreissulta.
Sain kuulla myöhemmin, että hänellä oli jo kolme lasta ja vaimo juuri sairastunut.
Ari irtisanoutui, edes kertomatta minulle.
En voinut vaatia mitään mieheltä, jolla oli kolme lasta ja sairas vaimo kotona.
Vaihdoin työpaikkaa ennen kuin kukaan huomasi mitään.
Joku miehistä vitsaili vielä lähteissäni:
Kyllähän se naimakauppa vie kuitenkin voiton kaupungin kulmakioskin avoliitosta.
Mutta minua ei enää huvittanut.
Pääsin kassalle lähi-K-Marketiin, jossa asuinkerrostalomme naapurissa asuva Ritva järjesti minulle paikan.
Sovimme, että olisin sielläkin pari päivää viikossa, vaikka vauva syntyisi.
Äitini suostui kuitenkin hoitamaan poikaani, silloin vielä pikkuruista Sakuani, koska “tyhmä tytär menetti niin hyvän duunin.”
Sinähän sellaiseksi minut kasvatitkin!
ärähdin kerran äidille.
Minä vielä toivoin, että olet kunnollinen.
Kannoin opiskelusi omilla harteillani, ja katso nyt, Maarit!
parkaisi äiti.
Sellaista siemenestä kasvaa, kuin mitä maa…
Mitä odotit?
tokaisin takaisin, ja heti kadutti.
Halasimme ja itkimme, mutta mitäpä se auttoi.
En tiennyt mihin päin elämässä pitäisi enää mennä.
Niinpä, kun Marja-Liisa soitteli viisi vuotta valmistumisen jälkeen ja kutsui juhlimaan, en tietenkään mennyt.
Siellä puhutaan perheistä, töistä, esitellään kuvia ja minä vain jynssään lattioita kolmessa paikassa.
Rappukäytävän siivousta, koulun ja päiväkodin tilat iltaisin.
Mitä minä muka sanoisin niille?
Tai mitä he sanoisivat minulle?
Kaikki oli Sakun vuoksi hänen eteensä olisin tehnyt ihan mitä vain.
Hän oli minun iloni.
Varsinkin, kun äiti, kun Saku siirtyi päiväkotiin, päätti että hänen osansa on nyt tehty.
Muutti siskonsa luo maalle ja sanoi, että kaupungissa ilman raikasta ilmaa elämä käy tukalaksi.
Vuosia myöhemmin minulla kävi tuuri sain puolikasta työpaikkaa koulutustani vastaavasta hommasta.
Saku meni kouluun ja ehdin hakea hänet joka päivä iltapäivästä kotiin ja pojan kaverit olivat kateellisia.
Eräs työpaikan mies alkoi vähän lähennellä.
Keskeytin aikeet heti pojallani ja minulla ei ollut kiinnostusta ottaa kotiin vierasta miestä.
Ei isästä olisi tullut, mutta ongelmista kylläkin.
Yllättäen töissä pärjäsin niin hyvin, että kun Saku kasvoi, sain täyden viran.
Palkka riitti jo elämään.
Olin pääsekeliinsä insinöörinä.
Silti olo oli huono, vähän kuin riittämätön.
Pukeuduin vaatimattomasti, en värjännyt tukkaa neljänkympin jälkeen harmaita alkoi näkyä.
Tunsin syyllisyyttä siitä, että olin ollut naimisissa miehen kanssa, jolla oli jo perhe, olin melkein vienyt lapsilta isän.
Ei tuntunut oikealta laittautua pelkäsin, että joku taas ihastuisi.
En enää uskonut, että elämässä voisi olla onnellinen lopputulos yhtä lailla kaikki ympärilläni erosivat, enkä ollut sen kummempi.
Saku kasvoi hämmästyttävän kiitolliseksi nuoreksi, vaikka olin uhrautunut kaiken hänen eteensä.
Hän vietti kesänsä mummonsa Irjan ja tämän siskon luona maalla, auttoi heitä kaikessa.
Kaivoi maata, istutti perunoita ja porkkanoita, kitki rikkaruohot ja syksyisin nosti sadon talteen sekä avusti isoäitejä säilömisessä.
Poika oli vahva ja pilkkoi puita, latasi ne siististi vajaan.
Mummokin sanoi myöhemmin, että Maarit, olet onnekas kun sinulla on noin hyvä poika, ja heillä, yksinäisellä Irjalla ja hänen siskollaan ihana lapsenlapsi.
Mihin minä nyt enää kahvilaan ja tapaamaan vanhoja opiskelukavereita kolmenkymmenen vuoden takaa…
Kaikki nämä ajatukset vilahtivat mielessäni muutamassa sekunnissa.
Kuulin, kuinka Marja-Liisa taas sinnikkäästi sanoi:
No, muistatko nyt, Cafe Tammi vanhan asuntolan vieressä, ensi perjantaina kolmelta.
Tule nyt, edes minun iloksi, etten ole siellä yksin.
Tuletko?
Silloin ääni värisi, ja jotenkin vastasin:
No, kai minä tuun
Puhelun jälkeen kadutti heti.
Menin peilin eteen, katsoin itseäni ja harkitsin soittavani takaisin, sanoakseni, että lipsahti.
Mutta vanhan kurssikaverin numero oli koko ajan varattu ja aloin tuntea itseni typeräksi…
Myöhään illalla avasin vaatekaapin ja otin esiin kirkkaansinisen mekon, jonka olin saanut Sakulta hänen häihinsä.
Saku ja hänen vaimonsa Nelli melkein pakottivat minut ostoksille, ja Nelli juoksutti minua eri liikkeissä sovittamassa mekkoja.
Lopulta se sininen kelpasi kaikille jopa minulle.
Sitten he valitsivat vielä kengät ja Nelli vei minut kauneushoitolaan, jossa tukka leikattiin ja värjättiin.
Siitä on vuosi.
Saku ja Nelli asuvat onnellisina omillaan.
Harmaa on kasvanut taas pari senttiä, eikä oikein ole ollut syytä laittautua, tuntuu oudolta enää edes yrittää näyttää hyvältä.
Mutta nyt laitoin hiukset, puin sinisen mekon, kun kerran sekin roikkui kaapissa.
Laitoin vähän huulipunaa mutta pyyhin sitten pois, tuntui liian räikeältä.
Kahvilassa oli täyttä, mutta Marja-Liisa huomasi minut heti ja hymyili Maarit, näytät upealta!
Marja-Liisa oli itse vähän pyöristynyt, mutta se vain nuorensi häntä.
Juteltiin rauhassa pöydässä, kunnes joku häntä huudeltiin, ja minä jäin yksin juomaan mehua, kuuntelin ympäriltä soivaa musiikkia ja vilkuilin muita.
Soivat vanhat laulut muistuttivat niistä ajoista kun vielä olimme nuoria, kun kaikki oli edessä.
Saako luvan?
kuului ääni musiikin yli.
Katsoin ylös Pasi Koskinen, kurssikaveri rinnakkaisryhmästä!
Hän meni naimisiin jo kolmannella, ja minä joskus haaveilin hänestä.
Maarit, sinä vain kaunistut!
Tämä on eka kerta kun tulin tänne, ja heti tunnistin sinut!
Pasi antoi kätensä, eikä minulla ollut syytä kieltäytyä.
Nousin mukaan tanssimaan, näin samalla Marja-Liisan yllättyneet kasvot.
Tanssimme useita kappaleita hiljaa.
Lopulta Pasi kysyi arasti:
Saisinko saattaa sinut kotiin?
Sanon heti, että olen ollut pitkään eronnut, mutta jos kotonasi odottaa joku, ei mitään saatan kuitenkin, onhan jo myöhä.
Pasi saattoi minut kotiovelle, ja seuraavana päivänä tapasin hänet uudestaan, eikä sen jälkeen enää erottu.
Nelli auttoi minua valitsemaan häämekon ja kengät.
Hän oli jo pikkuisen pyöristynyt kohta minusta tulisi mummi.
Hieman hävetti olla morsian siinä iässä.
Tänä kerran päätin antaa itselleni luvan olla onnellinen.
Nelli kuiskasi:
Maarit, olet oikeasti tosi ihana!
Minä ja Saku ollaan niin iloisia puolestasi.
Onnellinen saa olla missä iässä hyvänsä, se ei ole kiellettyä!
Niin siinä kävi istuin hääpöydässä ja vilkuilin Pasia, ajattelin: ehkä nyt saan vihdoin olla onnellinen.
Lopulta annoin itselleni anteeksi.
Sain olla onnellinen.
Mitähän muut miettivät?
Saa peukuttaa, jos tätä luki!
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
