Pelkään menettäväni sinut

Täällä mä siis asun, hymyili Leon, viittoen tyttöystävänsä sisälle.
Käy vaan peremmälle, mä tuun ihan just.
Aino astui varovasti kynnyksen yli, katseli ympärilleen ja jäi vähän empimään kenkien riisumisen kanssa.
Jokin hermostutti häntä…
Kun Leon palasi eteiseen, Ainon silmissä vilkkui silkka kauhu kädet alkoivat täristä, eikä hän sanonut sanaakaan, vaan syöksyi ovelta pihalle.
Aino, mihin sä oikein meet?!
Leon seisoi ymmällään avoimen oven edessä, sitten katsoi Marttaa, joka seisoi hänen vieressään…
Koko ilta päättyi niin äkkiä, että meinasi mennä kahvit väärään kurkkuun.
Ihan vaan juoksi pois, eikä mitään selitystä?
ihmetteli Ville, kun Leon selitti keissin parhaalle ystävälleen.
No niinpä!
Ei sanaakaan, katosi kuin pieru Saharaan.
Näytti siltä, että kohtasi kummituksen eteisessä.
Leon nosti olutmukin ilmaan, vilkaisi sitä ja laski takaisin pöydälle.
En ymmärrä ollenkaan…
Mikä ihme sen säikäytti?
Ties vaikka mitä.
Ootko edes kysynyt siltä suoraan?
No yrittäisin kyllä, mutta eipä vastaa puhelimeen ollenkaan.
Siitä asti kun lähti, ihan tuppisuuna ollut.
Ootko koittanut mennä sen kämpille?
En.
Oon vienyt Ainon vaan portaille asti, en yhtään tiedä sen asunnon numeroa.
Outo homma…
Just niin.
Kaikki alkoi niin lupaavasti ja loppui kuin kesken jäänyt saunaillat.
Ehkä ei vielä oo lopullista?
Älä nyt heti luovuta.
Kyllä mä uskon, että se perui mielessään koko jutun.
Ei muuta selitystä keksi.
Näette kumminkin maanantaina, kysy silloin.
Sit voi miettiä seuraavaa siirtoa.
Leon tapasi Ainon ensin täydessä ratikassa.
Kukaan ei tarjonnut naiselle paikkaa, joten hän nousi ja teki sen itse.
Seisoi sitten siinä Ainon vieressä, hymyillen kuin voittajana, ja myönnettäköön, fiilis oli outo mutta hyvä.
Olisi mielellään tutustunut paremmin, mutta Leon oli kiire töihin eikä hänellä ollut tapana retostella deittailuja julkisen liikenteen näyttämöllä.
Eikä oikein tiennyt, miten aloittaa.
Moi, mä oon Leo.
Tässä mun numero, soita kun duunit loppuu?
Kuulostaa aika pöhköltä.
Niinpä Leon hyppäsi pysäkillä ulos ja jatkoi matkaa kohti toimistoa, vilkaisematta enää taakse.
Jostain syystä tuntui kuin tyttö olisi tullut perässä, mutta turha sitä oli jäädä tarkistamaan.
Eihän elämässä oikeasti käy niin, että sattuu kohdalle ja sitten heti rakastutaan loppuiäksi.
Koko tunti kului töissä haaveisiin uppoutuneena: Excelissä Ainon silmät, sähköpostissa hänen hymynsä.
Joku loitsu oli päällä, eikä se päästänyt irti.
Joten kun pomo, Jari Jaakola, tuli toimistoon ja esitteli uuden työntekijän, Leon luuli hetkellisesti, että pää jymähtää kokonaan.
Nyt joku lekurikäynti ajankohtainen…
Mutta Aino oli ihan oikea, ihan elävä, ja siitä hetkestä Leon tajusi: nyt on kohtalo näyttäytynyt.
Aino, hymyili uusi kollega, kun esittelykierros ehti Leoniin asti.
Leon.
Hauska tutustua.
Siihen se jäi.
Mies oli niin pyörällä päästään, ettei saanut sanaakaan ulos.
Sisällä kuitenkin kuohui ja kupli.
Kaikki vanhat miehiset pötyt taas tapetilla taivaan tähdet, helmisimpukat, vaikka napapiiri nurin!
Kaikki vain saadakseen Ainon huomion.
Saman illan Leon tapasi Villen puistossa, jossa he yleensä ulkoiluttivat koiriaan.
Selitti niin vuolaasti uudesta tulokkaasta, että Ville repesi lopulta.
Sä oot rakastunut, äijä hyvä!
Niinkö muka?
Satavarma!
Olihan mullekki niin Tanjan kanssa: yhdellä silmäyksellä tiesi, että tässä se nyt on.
Just!
Juuri Ainon kanssa tuntuu siltä, että tässä on se elämän rakkaus.
No sit ei auta kuin toimia.
Vie se kahville tai leffaan.
Taitaiskohan se suostua?
No, et tiedä, ellei kokeile!
Jos vitkuttelet, joku muu ehtii ensin.
Ja jos sillä on jo joku?
Tulee hölmö olo.
Jos on, silloin ei tule kuin työkaverisuhde.
Mutta et häviä mitään, ellei kokeile.
Ja parhaassa tapauksessa no, tiiät kyllä!
Leon otti haasteen vastaan.
Töiden jälkeen, pysäkillä, Leon ryhdistäytyi, hymyili ja punastui, mutta sai kerättyä rohkeutensa:
Älä nyt säikähdä…
Mutta mennäänkö joskus kahville tai leffaan?
Aino nyökkäsi hymyillen.
Ne kävivät kahvilla ja vaelsivat hiljaa pitkin autioitunutta Tamperetta yömyöhään, ja Leon saattoi Ainon kotiin.
Parempi kuin parhaat haaveet.
Kotona Leon ulkoilutti Marttaa tunnin, kun iltalenkki jäi aiemmin väliin.
Sen jälkeen koko yön äijä tuijotti kattoa mielessä kihisi kaikki tulevaisuuden suunnitelmat: kosinnasta lapsiin ja viikonloppuretkiin Nuuksioon.
Jotenkin tuntui, että tuo kaikki tapahtuisi ihan kohta…
Kolme kuukautta kului kuin sormia napsauttamalla.
Ne olivat Leonin elämän parhaat kolme kuukautta: ravintolaillallisia, romanttisia leffoja, suudelmia kesäsateessa, täysin välittämättä ohikulkijoista.
Aino oli ihana: lempeä, hauska, herttainen, viehättävä ja kaiken lisäksi suoraselkäinen.
Leon kiitti kohtaloaan jokaisesta yhteisestä hetkestä.
Mutta…
Ongelmaksi tuli se, että kaikkiin iltoihin liittyi myös Martan ulkoilutus.
Leon asui yksin, joten koiraa ei ulkoiluttanut kukaan muu kuin hän.
Ja tämä tuotti välillä päänvaivaa.
Usein hän ehdotti, että koira voisi lähteä mukaan, mutta Aino reagoi aina vähän oudosti.
Hiljeni, vältteli katsekontaktia ja lopulta kieltäytyi.
Mennään nyt mieluummin kaksin?
Jos vaikka tekee mieli piipahtaa kahvilaan tai leffaan, niin koiraa ei voi viedä.
Oot oikeassa, Leon myönteli.
Sitten Leon kosi ja kysyi, haluaisiko Aino muuttaa hänen luokseen.
Aino suostui kosintaan, mutta muutosta tuli kummallinen tunnelma.
Ei suoraan kieltäytynyt, muttei suostunutkaan, aina siirsi asiaa.
Mä ymmärrän, että häät on vasta ensi vuonna, mutta kyllä me voitaisiin jo asua yhdessä.
Se toisi mulle rauhan.
Mä vaan lupasin asunnon vuokranantajalle, etten muuta tän vuoden aikana.
En halua aiheuttaa sille päänvaivaa.
Mä voin maksaa loppuvuodet, jos siitä on kiinni.
Mutta tuu nyt mulle, niin esittelen asunnon ja Martan.
Uskon että pidät Martasta.
Aino näytti masentuvan, mutta päätti yrittää.
Hän rakasti Leonia, joten päätti kokeilla yrittää voittaa pelkonsa.
Täällä mä siis asun, Leon hymyili, toistaen aiemman kutsun.
Mene vaan edeltä, mä tulen kohta.
Aino meni sisään varovasti, vilkuili hermostuneena ympärilleen eikä kiirehtinyt riisumaan kenkiään.
Jotain oli nyt hassusti…
Kun Leon astui takaisin eteiseen, Ainon katse jähmettyi.
Sama järkytys kasvoilla, kädet vapisivat, hän ei sanonut sanaakaan vaan pinkaisi saman tien pihalle.
Aino, mihin sä meet?!
Leon jäi seisomaan ovenrakoon, tuijottaen ovea ja Marttaa.
Tästä hän ei olisi osannut lyödä vetoa.
Soittoyritykset menivät vastaajaan.
Leon sopi tapaamisen Villen kanssa: juttu oli pakko puida.
Kun kuohut oli purettu, Leon päätti malttaa maanantaihin.
Silloin Aino ihan varmasti tulisi töihin…
Maanantai.
Leon vilkuili kelloa ja höyryä lasien sisäpuolella, kun ratikat pysähtyivät pysäkille.
Ei näkynyt Ainoa.
Tavallisesti Aino tuli puoli tuntia etuajassa.
Nyt huoli oli niin suuri, että melkein soitti pomolle ja meinasi jättää päivän väliin etsiäkseen Ainoa, kunnes lopulta näki hänet.
Aino käveli kadulla, tukka auki, poskilla kyyneleet, silmissä maailman murhe.
Aino, odota!
Aino pysähtyi, kääntyi ja kun näki Leonin, näytti entistä uupuneemmalta.
Mikä hätänä?
Miksi sä lähdit eilen?
Mikset vastaa mun viesteihin?
En tiedä mitä ajatella.
Leon, anteeksi…
Kerro nyt!
Mä oon pyörinyt tässä kaksi päivää ihan riekaleina.
Voitko kertoa syyn?
Miksi sä lähdit silloin?
Sori, Leon, mutta me ei voida asua yhdessä kuului Ainon hiirenhiljainen ääni, ja sit tyttö purskahti itkuun.
Mutta miksi?
Mäkö loukkasin sua?
Et.
No sitten mitä?
Aino pyyhki kyyneleet ja katsoi Leonin silmiin.
Mä pelkään…
Mitä ihmettä sä pelkäät, rakas?
…koiria.
Täh?!
Mun Marttaa?
Sehän on maailman kiltein otus, eihän se kärpäsiäkään satuta.
Leon mietti samalla mielessään: No kyllä mä nyt ehkä vähän epäilinkin, että koira tässä on se ongelma.
Ei, ei oo kyse Martasta.
Mä pelkään kaikkia koiria.
Kun olin kuuden vanha, yks bullterrieri hyökkäsi mun kimppuun.
Et oo kertonut…
En, kun siitäkin on vaikea puhua.
Olin leikkipuistossa, äiti oli kaupassa, ja humalainen mies usutti koiransa ajamaan mut pois penkiltä.
Joku onneksi pelasti.
Siitä asti mä oon pelännyt koiria.
Mutta ulkona niitä on joka kulmassa, etkä sä panikoi.
Panikoin kyllä.
Ulkona voin kiertää kaukaa ja mennä ihmisjoukkoon turvaan.
Mutta en voisi elää saman katon alla ison koiran kanssa, kuten Martta.
Sori Leon.
Kyse ei oo sinusta eikä Martasta vaan musta.
Mutta sehän on ihan hölmöä…
Leon, mä yritin, ihan oikeasti.
Yritin voittaa pelkoni, siksi tulin sinne.
Mutta paniikkikohtaus iski heti: en pystynyt.
Yritin, mutten onnistunut.
No huh, Leon huokaisi parhaalle ystävälleen myöhemmin.
Rakastan sitä, se rakastaa mua, mutta me ei voida asua yhdessä.
Tällaista ei lue edes Otavan Ensiapupaketissa!
Älä nyt sano, ettet aio pitää Marttaa?
kysyi Ville.
No en tietenkään!
Enhän mä sitä voisi hylätä.
Mutta miten saada kaikki järjestymään?
En tiedä!
Sitten pitää taistella.
Pelkoja voi harjoitella pois, ei tää ole mikään allergia.
Neuvoisin käymään psykologilla.
Kävi jo.
Ei auttanut.
Aino lupasi yrittää jotain, mutta mitään ei voi luvata.
Se on jo hyvä alku.
Se yrittää.
Moni olisi tässä vaiheessa lyönyt ultimaatteja, mutta Aino haluaa ratkaista asian.
Sun tehtävä on tukea.
Mutta miten?
No, ehkä ei kannata ihan heti kokeilla yhteiseloa samassa kämpässä.
Kokeilkaa ensin yhteisiä metsälenkkejä.
Ei muita ihmisiä, vain te kolme.
Oiskohan siitä apua?
Toivon pilkahdus syttyi Leonissa.
Miksipä ei?
Kun Aino näkee, että Martta on turvallinen, uskoisin, että paniikit vähenevät.
Kokeilla kannattaa.
Mistä sulla edes on toi auto?
ihmetteli Aino, kun näki Leonin kaupunkimaasturin ratissa.
Kaverilta lainattu.
Eli mennään kaikki kolme samalla kyydillä metsään?
Aino kalpeni.
Juu, mutta älä huoli.
Martta menee takatilaan, siellä on koirille oma paikka.
Sä istut eteen mun viereen, kaikki on ihan hyvin.
No, kokeillaan sitten…
Aino suostui, mutta teki selväksi, että yksikin paniikki, ja palataan heti kotiin.
Tunnin kuluttua oltiin hakkuuaukion laidalla.
Leon auttoi Ainon autosta, antoi Martalle käskyn pysyä etäällä Ainosta.
Onpa hienot maisemat, yritti Leon keventää tunnelmaa.
On kyllä…
He vaihtoivat lenkkarit saappaisiin viime päivinä oli satanut kuin juhannuksena konsanaan ja suunnistivat metsään.
Leon pelasi Martan kanssa palloa, osana suunnitelmaansa.
Koira pysyi riittävän kaukana.
Miten menee, Aino?
En oikein tiedä…
Aino tuijotti Marttaa, joka juoksi pusikosta kohti.
Hei, rakas.
Koiria on yhtä monenlaisia kuin ihmisiä.
Se, joka hyökkäsi sun kimppuun silloin, oli kurjan ihmisen lemmikki.
Kaikki koirat ei ole sellaisia.
Ymmärrän.
Niitä ei kannata pelätä.
Veikkaan, että kun pari kertaa lenkkeilet luonnossa Martan kanssa, alat nähdä koirat uudessa valossa.
Leon viskasi tennispallon pusikkoon, ja Martta ampaisi perään.
Hau-hau!, Martta innostui.
Aino säpsähti, kädet alkoivat väristä.
Katsoi Leonia peloissaan:
Nyt se varmaan suuttui jollekin?
Ei, Leon nauroi ja halasi Ainoa.
Martta vaan ilahtui, kun löysi pallon.
Se on sen suosikki.
Martta toi pallon, pudotti sen ja otti etäisyyttä valmiina uuteen ralliin.
Tahdotko kokeilla?
kysyi Leon.
Mitä?
Heitä palloa.
Pelottaa.
Sulje silmät, jos pelottaa.
Yhden kerran vaan.
Aino tarttui palloon, puristi silmät kiinni, ja heitti sen niin pitkälle kuin suinkin jaksoi.
Hyvä, Aino!
naurahti Leon.
Martta, nouda!
Koira suhahti perään.
Oli hiljaista, sitten kuului iloista haukkua.
Löysi heti.
Martta on viisas, tajuaa puolesta sanasta joskus puolesta katseesta.
Leon, pitäiskö jo lähteä kotiin?
ehdotti Aino varovasti.
Voidaan.
Martta, missä sää oot?
Koira ei tullut, mutta haukkui jossain vesirajan tuntumassa.
Olis varmaan pitänyt tarkistaa tuo paikka, mutisi Leon.
Tuutko mukaan katsomaan?
Tuun, en jää tänne yksin!
He rämpivät pusikon läpi ja näkivät Martan haukkumassa pallolle, joka kellui lammikossa.
No johan nyt, Leon virnisti.
Mitä nyt?
Martta pelkää vettä, eikä suostu menemään hakemaan palloa.
Pitänee mennä itse.
Onneksi on saappaat.
Martta pelkää vettä?
Luulin ettei koirat pelkää mitään, nehän on sellaisia!
Koirillakin on pelkoja.
Kuusi vuotta sitten nappasin Martan pentuna joesta reissulla, siitä lähtien se on pelännyt vettä.
Sateessa ulkoilee toki, mutta lätäköt kiertää kaukaa.
Leon kääntyi koiraa kohti:
Martta, oota siinä!
Nyt haetaan sun pallo.
Leon asteli luottavaisena veteen ja upposikin polvia myöten.
Martta haukkui nyt huolestuneena.
Ootko kunnossa, Leon?
Joo, tämä lammikko vaan on vähän syvempi kuin luulin…
Hän kurkotti pallon, mutta kääntyessään tunsi jalkojen uppoavan entistä syvemmälle.
Miksi pysähdyit?
Aino huikkasi.
En pääse liikkeelle…
Nyt vesi oli vyötärölle.
Leon ei enää saanut jalkoja nostettua.
Taidat olla oikeassa, tämä on suota.
Ja hyvin nälkäistä sellaista…
Martta katseli kauhuissaan, teki pienen yrityksen mennä kohti, muttei uskaltanut veteen.
Aino puolestaan kangistui.
Leon huusi apua, Etsi joku pitkä keppi!, mutta Aino huomasi samalla että kentällä ei ollut kenttää siis kännykkäkenttää.
Kahden vaiheilla: auttaako, vaikka vieressä on valtava koira ja mudassa räpiköivä rakas?
Kun Martta haukahti pyytävästi, jokin Ainossa napsahti.
Ei auttanut kuin yrittää.
Hän katseli ympärilleen, huomasi järeän oksan, ja juoksi lampaan lailla siitä kiinni.
Ojensi sen Leolle, joka tarttui lujasti.
Aino kiskoi, mutta ukkoa ei sieltä ihan yksin saanut.
Silloin Martta liittyi porukkaan, ja yhdessä he kiskoivat Leonin mudasta pinnalle.
Kolmikko makasi maassa märkinä, uupuneina, mutta elossa.
Tytöt!
Miten ihmeessä mä pärjäisin ilman teitä?
Leon nauroi, halaten ensin Ainoa, sitten Marttaa.
Melkein sain tehdä testamentin, mutta pelastitte.
Mä olin ihan kauhuissani…
Hei, älä sano että sulle tulee tästä joku uusi pelko, virnisti Leon.
Joo.
Tulikin.
Nimittäin: pelkään ihan hirveästi menettää sut.
Se pelottaa enemmän kuin mikään muu.
Aino kääntyi koiran puoleen ja rutisti sitä.
Kiitos, Martta.
Kiitos että olit mukana!
Illalla, kun kuuma suihku ja lämpimät ruuat oli nautittu, Leon, Aino ja Martta lojui olohuoneen sohvalla ja katsoi tuntikausia leffoja, joissa koirat seikkailee.
Jostain syystä mikään muu ei oikein kiinnostanut sinä iltana.
Mutta tärkeintä oli huomata, että he kaikki elivät nyt yhdellä ja samalla, tärkeimmällä, pelolla: Että eivät vaan menettäisi toisiaan.