Tuleva aviomieheni ja minä olimme seurustelleet alle vuoden. Kun tapasin hänen äitinsä ensimmäisen kerran, en voinut aavistaa, miten epäluuloinen ja torjuva suhtautuminen häntä kohtaisimme sekä minua että tytärtämme, joka syntyi ajallaan häidemme jälkeen. Ongelmana oli, että pikkulapsemme oli puhdas blondi, silmät kirkkaan siniset kuin ruiskaunokit, kun taas mieheni oli tumma, lähes romanin piirtein, samoin hänen pikkuveljensä.
Kun olin vielä Naistenklinikalla synnytyksen jälkeen, anoppi soitti ja onnitteli, halusi viimein tavata lapsenlapsensa. Niinpä tuo odotettu kohtaaminen järjestyi. Anoppi seisoi käytävässä, silmissään kylmä katse, ja kysyi suoraan: Onko vauvat vaihdettu täällä?
Kaikki ympärillä hiljenivät, ja anoppi mittaili minua katseellaan vaativasti. Sekoilin ja sopersin, ettei vaihto ollut mahdollinen, sillä olin koko ajan ollut vauvan kanssa.
Anopin toinen kysymys jäi sanomatta, mutta näin sen hänen kasvoiltaan. Kotona, kun hääräsimme vauvamme kanssa, hän tokaisi: Etkö huomaa, ettei tuo tyttö ole sinun? Oletko sokea?
Mieheni jähmettyi järkytyksestä, mutta anoppi jatkoi kuin vasaralla: Ei yhtään sinun piirteitäsi, eikä äidinkään! Mieti nyt päätäsi käyttäen, miksi näin? Kyllähän se isä joku muu on!
Silloin mieheni nousi puolustamaan, vei anopin ulos. Minä itkin katkerana pettymyksestä. Olimme odottaneet tuota hetkeä niin kauan vaikean raskauden jälkeen sain nähdä terveen, pontevan tytön, jonka synnyttyä lääkäri vielä vitsaili: Onpa kova-ääninen laulaja, keuhkot toimii!
Hymyilin, tyttö hoidettiin ja nostettiin vierelleni, meidät rullattiin yhdessä osastolle. Ennen kotiutumista kuvittelin, miten koko suku juhlii uutta perheenjäsentä. Ja yhtäkkiä kaikki kaatui yhteen riitaan.
Kun anoppi lähti, mieheni yritti lohduttaa, ja istuimme pöydän ääreen, mutta tunnelma oli pilalla. Anopista oli tullut toinen ihminen, ja vaikka hänen oma poikansa ei tukenut häntä, hän ei antanut periksi. Hän soitti pojalleen jatkuvasti, ja harvat vierailunsa toivat aina jotain töksäyttäviä, ilkeitä kommentteja minulle ja tyttärellemme. Hän ei koskaan ottanut tyttöämme syliin, halusi aina jäädä kahden kesken poikansa kanssa ja jauhoi pään täyteen vaatimuksillaan isyystestistä ja “silmien väristä”. Eikä ujostellut lainkaan, minäkin kuulin kaiken toisesta huoneesta.
Mieheni yritti vakuutella, ettei mitään hätää ole, että lapsi on hänen ja hän luottaa minuun, mutta anoppi vain nauroi. No, otetaanko se testi sitten!
Erään tällaisen saarnan aikana en jaksanut enää. Kävelin keittiöön, astuin keskusteluun: Jos tätä jankutusta pitää kuunnella loputtomiin, otetaan nyt se testi ja kehystetään loppulausunto. Senhän voi ripustaa vaikka sängyn yläpuolelle!
Anoppi mulkaisi minua, mutta ei saanut sanaa suustaan. Tiesi kyllä, että äänensävystäni paistoi sarkasmi.
No, testi tehtiin. Mieheni ei edes halunnut vilkaista tulosta, tiesi sen jo. Anoppi sentään luki paperin, ojensi minulle tuon A4:n. En malttanut olla kuittaamatta: Haluatteko kehykset vaalealla vai tummalla puulla?
Anoppi punastui: Kyllä tämä nyt on maksettu tulos! Katsoo vaikka niitä meidän puolen lapsia veljen poika syntyi isänsä näköisenä, tumma ja tummasilmäinen, heti oli selvää kenen lapsi!
Testi, jota anoppi niin palavasti janosi, ei muuttanut mitään. Kahnaus jatkui vuosia, huomaamatta viisi vuotta kului. Sillä välin olin jälleen raskaana, kolmisen kuukautta myöhemmin kuin kälyni. Heillekin tulossa toinen lapsi. Välillämme oli läheinen ystävyys, mutta anoppi jaksoi edelleen epäillä tyttäreni isää.
Toinen lapsi heidän perheeseensä oli tyttö. Kaikki lähdimme synnytyslaitokselle vastaan. Kun nostin kälyni tuomaa kapalopakettia ja näin pikkuruisen kasvot, nauroin siellä oli meidän tytön pieni kaksoisolento! Muut katselivat kummastuneina, ja minä nauraen heitin: Myönnättekö nytkin, että tämäkin on minun salarakkaani tytär?
Kaikki ymmärsivät, vitsailivat mukana. Vain anopin kasvot helottivat punaisina. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Siitä kääntyi meidän suhteemme anoppi lopetti puheet, ja kun ensimmäisen kerran näin hänen ja tyttäreni nukkeleikeissä yhdessä, tiesin sulan jääneen murtumaan.
Tänään tyttäreni on anopin silmäterä, “meidän pikkuneiti”, “marjani”. Lahjoja satelee, hemmottelua piisaa, yrittäen korvata vuodet jolloin hän piti tyttöä ja minua vihollisina. En kanna kaunaa anopille mutta kuten vanha sanonta kuuluu, jälkimaku jäi. Jospa sekin aika pian haihtuisi.
