Aikoinaan, vuosia sitten, nousi Iiris bussiin Helsingin Kampin asemalla, aivan kuten hänelle oli sovittu. Bussissa oli vain yksi vapaa paikka, nuorehkon miehen vieressä, joka oli häntä hieman vanhemman oloinen. Aluksi Iiris ei juuri noteerannut vierustoveriaan olihan edessä seitsemän tunnin matka Ouluun vanhempiensa luo, ja pää täynnä huolia, jotka kaipasivat pikaista ratkaisua.
Iiris asettui mukavasti istumaan. Bussi nytkähti liikkeelle kohti pohjoista. Hetken kuluttua Iiriksen nenään kantautui mieto myski ja tummaksi paahdetun kahvin tuoksu. Tuoksussa oli jotakin niin kitkerän miellyttävää, että muistoja alkoi kiertyä esiin sydämen sopukoista.
Kesä, lämpö, Iiris 17-vuotiaana. Viereen oli kietoutunut hänen silloisin rakkain, Touko, jonka tuoksu oli aivan sama. He makasivat Oulujärven rannalla koivun varjossa, suutelivat, heidän yllään taivas täynnä tähtiä. Touko kuiskasi Iiriksen korvaan yhä uudelleen: Ollaan aina yhdessä, en koskaan jätä sinua. Ensirakkaus polttava, vahva. Iiris rakasti Toukoa niin paljon, että olisi ollut valmis luopumaan vaikka opinnoistaan ja tulevaisuudestaan, jotta saisi olla tämän lähellä.
Mutta kohtalo puuttui peliin. Touko joutui armeijaan ja jäi sille tielle. Hän löysi kaupungista toisen tytön ja meni tämän kanssa naimisiin. Iiriksen sydän särkyi. Hän ei seurustellut enää, vaikka aikaa oli kulunutkin, hän rakasti Toukoa yhä, kymmenen vuotta eron jälkeenkin.
Hetkeksi Iiris käänsi päätään ja katsoi viereiselle penkille. Ei voi olla totta! Pitkät mustat hiukset, siniset silmät, suora nenä ja täyteläiset huulet täsmälleen kuin Touko. Iiriksen sydän alkoi tykyttää kummallisesti.
Anteeksi, eihän nimesi satu olemaan Touko? Iiris kysyi ujosti.
Ei, minä olen Tapio, mies vastasi hymynkare huulillaan. Hän oli kuin ilmetty kuva siitä, jonka Iiris kantoi sydämessään. Mikäs sinun nimesi on, tyttö?
Minä minä olen Iiris, Iiris sai lopulta sanotuksi. Hauska tutustua.
Samoin, Tapio naurahti lämpimästi. Sinä näytät aivan samalta kuin se tyttö
Niinkö? Kuka?
Ensirakkaus. Erosimme huonosti. Tyttö löysi itselleen uuden eikä pääse pois mielestäni vieläkään, kymmeneen vuoteen. Ja nyt tapaan sinut, ihan sattumalta. En meinaa uskoa.
Tapion äänessä oli syvä vilpittömyys ja hänen poskilleen kohosi lämmin puna muistot selvästi tulvahtivat pintaan.
Aivan uskomatonta. Minulla on ihan sama tarina sinä muistutat minua niin paljon siitä ensirakkaudestani, jonka menetin kymmenen vuotta sitten. Voiko tällaista oikeasti tapahtua? Iiris ihmetteli.
Mitäs sanot, vaihdettaisiinko puhelinnumeroita ja jatkettaisi yhteydenpitoa? Tapio ehdotti.
Vaihdetaan vaan, Iiris nyökkäsi.
Nuoret alkoivat jutella vilkkaasti, matka sujui kuin siivillä. Ehkä elämä halusi antaa toisille mahdollisuuden toisin, toisen ihmisen muodossa, mutta yhtä vahvana. Ehkä kohtalo ei tuntenut sattumia ensinkään.
