Matkustin vanhempieni luokse VR:n junassa, kakkosluokan vaunussa. Minulle oli varattu yläpeti, mutta se ei häirinnyt minua lainkaan. Alapedit olivat jo täytetty kahden naisen toimesta. Harkitsin jääväni odottamaan konduktööriä alaosaan, mutta jo silloin toinen naisista ilmaisi ärtymystä siitä, että yritin kiivetä ylös.
Kun päädyin hakemaan eväitä, naiset eivät päästäneet minua pöydän ääreen. He istuivat molemmin puolin tarkoituksella ja siemailivat hiljaa teetään, etteivät menettäisi omaa tilaansa.
Voisinko syödä nopeasti? kysyin varovasti.
Nuori mies, sinulla on lippu yläpetiin. Säästelitkö rahaa? Syö siellä! Meidän täytyy nukkua, emmekä halua nuuhkia ruokaasi jälkikäteen. Ja muutenkin, haluamme levätä, vastasi toinen.
Ymmärsin, ettei heidän aikomuksenaan ollut joustaa. Pedasin vuoteeni ja kapusin yläpetiin pikanuudelipussini kanssa. Ennen kuin ehdin syödä, juna nytkähti äkillisesti koko lounaani lensi alas alapedille.
Nuudelini olivat joka paikassa, mukaan lukien matkakumppanin huolitelluissa hiuksissa. Pitkät pastansäikeet peittivät koko makuuhytin. Tunsin yhtä aikaa halua itkeä ja nauraa.
Nuori mies, etkö tiedä miten junassa syödään? Onko tämä ensimmäinen kertasi VR:llä vai mitä? Kamalaa! matkustaja valitti.
En tehnyt sitä tahallani! vastasin ja aloin selvittää nuudeleita hänen kiharoistaan.
Koko yön hytissä leijui voimakas nuudelien tuoksu. Konduktööritkin kiersivät rouvan kaukaa. Hän halusi peseytyä, mutta miten tavallisessa junassa ei ole mukavuuksia.
Nukuin kuitenkin rauhassa, vaikka nuudelien tuoksu piti nälän tunteen yllä. Mitä tästä oppii? Välillä elämä heittää eteen odottamattomia tilanteita. Silloin joustavuus ja huumori auttavat, sillä toisen sijaan voisi päätyä itse nuudelien keskelle ja opimme, että jokainen matka jättää muistijäljen, jonka voi kohdata hymyillen.
