Kuules, mieti tätä: he olivat ihan kahdestaan tullessaan pois Naistenklinikalta. Ketään ei ollut vastassa, kukaan ei kuvannut hetkeä kännykällä tai antanut kukkia. No joo, eihän nyt miehelle kukkia tuotaisi se olisi vähän outoa täällä päin.
Ei, äiti oli kyllä hengissä, kaikki ok sen puolesta. Hän vain ei halunnut lasta ei millään lailla. Sanoi suoraan miehelle sen, oli heti rehellinen eikä salaillut mitään. Mutta mies, Tapio, ei suostunut niin helpolla. Hän aneli, pyysi… vähän uhkailikin. Olihan Tapio jo melkein neljäkymmentä, eikä hänellä ollut omia lapsia. Jos tämä olisi hänen ainoa mahdollisuutensa jatkaa sukua! Lopulta he sopivat asian: nainen synnytti, heti erottiin ja nainen suostui maksamaan elatusapua.
Aluksi Tapio halusi kieltäytyä rahoista, ylpeys nosti päätään. Mutta entinen vaimo sanoi: Elämä on pitkä. Kaikkea voi sattua. Sinä et enää ole nuori, ja minä olen sinua paljon nuorempi. En lasta halua, mutta hän on silti minun olkoon se teidän turvaverkonne tulevaisuuden varalle.
Siitä se sitten alkoi: levottomat päivät… Silti Tapio ei antanut periksi. Onhan yksinhuoltajaäitejä joka paikassa! Miksi hän olisi huonompi? Onhan niitä yksinhuoltaja-isien lapsiakin… Eikä Tapio nähnyt mitään ongelmaa siinä ei ne lapset miesten käsissä kuihdu. Päinvastoin! Pikku Launo Tapionpoika kasvoi, lihoikin ja oli aivan valtavan tyytyväinen ja onnellinen.
Mutta kun Launo vähän kasvoi, alkoivat kysymykset äidistä. Ja kuinka sitä nyt lapselle sanoisi, että äiti ei halunnut häntä lainkaan? Tapio keksi ratkaisun:
Löysin sinut kellarista.
Mistä kellarista?
No siitä, joka on tuossa naapuritalossa.
Sen jälkeen kellari alkoi kiehtoa ja vetää Launoa puoleensa kuin magneetti. Ulkoillessa, kun isä oli hetken muissa maailmoissa, Launo kurkki ikkunoihin ja huuteli hiljaa: Äiti! Mutta vastauksena oli aina vain hiljaisuus
Mutta kerran… kerran Launo oikeasti kuuli jotain! Pieni sydän pysähtyi hetkeksi ja alkoi sitten jyskyttää niin kovaa, ettei poika kuullut enää mitään muuta kuin oman sydämensä pamppailun.
Naapurin rappuoven ovi oli raollaan ja niin Launo juoksi alas kellariin. Oli ensin tosi pimeää, mutta silmät tottuivat nopeasti. Hän eteni syvemmälle, koittaen huutaa ja kutsua, mutta kurkussa oli iso pala pystyi vain itkemään kyyneleiden kanssa:
Äiti, äiti kulta, oletko sä täällä? Se olen minä, Launo… tulin hakemaan sinut!!!
Mutta äiti ei vastannut. Launo pysähtyi, nyyhkytti ja yritti kuulostella. Jostain kulmasta kuului vaimea rapina, ja pyyhkäistyään kyyneleet likaisella nyrkillään pois poika hiippaili kohti ääntä.
Ehkä äiti oli tosi huonossa kunnossa, siksi ei tullut heti. Mutta nyt, nyt Launo hakee äidin ja voi kuinka äiti ilahtuu!
Launo kulki ääntä kohti, itki ja hymyili yhtä aikaa. Kaikilla tutulla oli äiti, ja nyt olisi hänelläkin! Mutta kellarin kulmasta, vanhojen vaatteiden päältä, Launoa odotti vain kissa. Kissa, joka katsoi vähän varautuneesti ja piilotteli vatsansa alla pientä kissanpentua.
Äiti?
Pettymys repi pojan melkein kappaleiksi, jalat pettivät ja hän lysähti lattialle. Sitten hän nosti katseensa takaisin kissaan…
Kun olet vasta viisi, ei ajattele asioita aikuisen lailla. Logiikka toimii omalla tavallaan, joskus viisaamminkin kuin aikuisilla.
Launo tuijotti kissaa ja mietti… Hän muisti Siljan omasta tarharyhmästä. Silja kehui pitkää tukkaansa ja väitti isänsä olevan joku jääkarhu. Ja Antti puolestaan vannoi, että hänen isänsä on avaruusolento. Miksi siis Launolla ei voisi olla äitikissaa?
Kissakin ymmärsi, ettei tuo pikkupoika aio satuttaa eikä tee mitään pahaa. Se tuli lähemmäs ja puski varovasti Launon pientä kämmentä.
Oletko sä ihan oikeasti mun äiti?
Launo kysyi aivan valtavalla toivolla, niin että alkoi melkein itsekin uskoa siihen. Hän olisi aika varmasti tapellut sitä vastaan, jos joku olisi toista väittänyt. Poika rutisti kissaa, ja kissa rutisti Launoa…
Tapio ei heti huomannut pojan katoamista, mutta kun havaitsi, huusi heti:
Launo! Launo, tule heti esiin! Missä sä olet?
Muutama pitkä ja jäätävän ahdistava minuutti kului, jotka toivat Tapsalle lisää harmaita hiuksia, kunnes Launo kömpi kellarista.
Hän käveli hitaasti, puristi sylissään kissaa ja kissanpoikaa. Sitten isälle totesi:
Löysin äidin. Ja tää tässä on varmaan mun sisko… Ne olivat siellä kellarissa, jossa sä mutkin löysit.
Tapio oli aivan hämillään, eikä tiennyt mitä sanoa. Voiko tuollaisen totuuden vain pudottaa lapselle? Joten Tapio meni pojan leikkiin mukaan.
Mistä tiesit, että se on juuri hän?
No kun mä tiesin vaan… Se katsoi minua niin!
Mennään nyt kotiin, isä. Musta tuntuu, että äiti on väsynyt.
Ja Launo oli valtavan onnellinen. Äiti löytyi! Eikä sekään haitannut, vaikka sisko osoittautui veljeksi parempihan se, saa yhdessä leikkiä kaikkia oikeita poikien juttuja, ja iltaisin äiti kehrää heille sadun uneen.
Päiväkodissa kaverit olivat heti messissä. Ihan sama, jos sulla on äitikissa! Keshalla oli muuten lentokone isänä ja hän oli jopa näyttänyt kuvan siitä.
Tapio mietti pitkään, mistä edes aloittaisi kuinka kertoa pojalle, että elämä ei toimi noin. Sitten hän katsoi onnellista Launoa ja kohautti hartioitaan kyllä se elämä opettaa.
Kotonahan siitä alkoi kunnon kaaos. Launo kissojen kanssa kohelsi niin, että koko koti oli ylösalaisin. Kissa oli nuori ja innokas, ei lainkaan pahoillaan riehumisesta.
Hui hitto, nyt riittää! Tapio ähisi laittaessaan tavaroita paikoilleen.
Launo, jolla oli kengännauha kädessä, kissanpentu ja kissa pysähtyivät ja katsoivat toisiaan sitten hymyilivät ja riensivät kolmistaan jatkamaan railakasta meteliä. Miksi? No, koska äiti oli antanut luvan!
