Kun Eero lähti armeijaan, Aino lupasi uskollisesti odottaa häntä. Ja Aino piti sanansa hän kirjoitti rakkaalleen kirjeitä, joissa tunnusti intohimoisesti rakkautensa. Hän piirsi niihin kukkia ja sydämiä, ja jokaisen kirjeen loppuun, sanan “suukko” viereen, hän painoi huulipunan jättämän merkin. Hän rakasti Eeroa loputtomasti, niin täysin kuin ihminen voi toista rakastaa. Kun Eero ei ollut läsnä, jokainen minuutti venyi tunniksi.
Siksi Aino ei voinut uskoa, että Eero voisi tehdä hänelle näin.
Sydän kertoi, ettei se voi olla totta, ettei Eero voinut unohtaa häntä. Mutta kun rakas lakkasi vastaamasta Ainon kirjeisiin, ja lopulta lähetti vain muutaman sanan, joissa pyysi unohtamaan hänet, Aino joutui hyväksymään totuuden.
Aino meni naimisiin ensimmäisen sopivan miehen kanssa. Ilman rakkautta, tietenkin. Hän sulki rikotun rakkautensa ja sydämensä, jottei joutuisi uudelleen kärsimään. Kukaan muu ei voinut olla Ainoille merkityksellisempi kuin Eero.
Aino oli keittiössä, kun ovikello soi. Hän avasi oven essu yllään ja tohveleissa aivan tavallisena arki-iltana. Oven takana seisoi Eero, nyt varttuneena, reserviupseerin univormussa.
En voinut uskoa, että menisit naimisiin, joten oli pakko tulla varmistamaan. Nyt näen, että totta se taitaa olla, Eeron silmissä hehkui sellainen suru, että tuntui kuin hän murtuisi siihen paikkaan. Ymmärrän nyt, miksi et enää vastannut kirjeisiini
Eero kääntyi lähteäkseen, mutta Aino tarttui hänen käsivarteensa.
Kuinka voit sanoa noin? Sinähän kirjoitit, että minun pitäisi unohtaa sinut Aino ei tiennyt, puolusteliko Eero vai syyttikö hän häntä.
Niin..? Viime viikolla lähetin viimeisen kirjeeni intistä, toivoen yhä että odotit minua Eeron ääni katkesi, kuin sanat olisivat jääneet kurkkuun.
Kyynel kihosi Ainon poskelle. Hän ei saanut sanaakaan ulos. Kysymyksiä tungeksi rinnassa: “Miksi, miten näin kävi?”
Samana iltana Aino meni vanhempiensa luokse. Ilmiselvästi he tiesivät enemmän kuin hän itse. Eivät he koskaan Eerosta pitäneet ei ollut rahaa, ei asemaa.
Anna meille anteeksi, tyttäreni, äiti ja isä sanoivat kädet täristen. Halusimme sinulle parempaa elämää, oli kauheaa nähdää sinut säästämässä jokaista senttiä. Itse jouduimme aikoinaan nyhtämään markkoja, että sait edes lakritsia. Toivoimme, ettei sinun tarvitsisi kokea samaa.
Mutta ettehän te antaneet köyhyyden estää rakkauttanne menitte naimisiin kaikesta huolimatta! Miksi teidän piti rikkoa minun elämäni? Miten saattoi tehdä minulle näin? Aino purskahti syytökseen.
Tässä, äiti ojensi hänelle nipun kirjeitä.
Toisessa huoneessa Aino luki kirjeet hän ei itkenyt, hän nyyhkytti ääneen. Viimeisessä Eeron kirjeessä oli kuihtunut valkovuokko, ja sen vieressä rivillä luki: Etsin tätä kauan, sain sen sinulle.
Illalla Aino kävi pitkästi keskustelun miehensä kanssa tällä ei ollut silmiä muulle kuin työlleen, rahalle ja ystävilleen, ehkä jopa toisille naisille, olivat naapurit vihjailleet. He erosivat hiljaa, ilman draamaa.
Ensimmäistä kertaa elämässään Aino, pelkonsa voittaen, lähti yölliseen Helsinkiin kävelylle. Hän ei enää pelännyt, sillä kulki sinne, missä häntä rakastettiin sinne, missä hänen oikea rakkautensa odotti häntä.
Vuosien päästä kaikki väärinymmärrykset ja satutetut tunteet olivat kadonneet. Ainon ja Eeron kodissa varttui kaksi vaaleaa poikaa. Isovanhemmat olivat onnellisia, kun saivat leikkiä lastenlasten kanssa. Ja kaikki tiesivät: suurin rikkaus maailmassa on vilpitön rakkaus, joka täyttää kodin lämpimällä valolla.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
