Tänään haluan kertoa teille oman tarinani. Minusta tuli äiti hyvin nuorena vahingon ja tuen puutteen vuoksi. Nyt tyttäreni on kolmevuotias, ja vaikka mahdollisuuksia ei ole aina helppo löytää, olen oppinut selviämään. On päiviä, jolloin kaikki tuntuu raskaalta, koska olen ainoa, joka kantaa vastuuta hänen hyvinvoinnistaan. Hänen isänsä osoittautui täysin vastuuttomaksi.
Kirjoitan tätä pää täynnä huolia ja ajatuksia, sillä viime aikoina kaikki on tuntunut entistä vaikeammalta enkä tiedä, miten jatkaa eteenpäin. Olen henkisesti väsynyt. Joskus menetän motivaationi, mutta minulla on syy jatkaa tyttäreni. Haluan antaa hänelle sellaista rakkautta, jota en itse vanhemmiltani koskaan saanut.
Isäni jätti minut jo syntymässä. Äitini ei koskaan osoittanut minulle rakkautta niin, että olisin sen voinut muistaa. Hän asetti aina omat miesystävänsä ja heidän lapsensa etusijalle. Jos tarvitsin vaatteita tai kenkiä, minun piti itse keksiä keinot, koska häneltä en kehdannut pyytää. Hän väitti aina, ettei rahaa ole, mutta miesystävänsä lasten syntymäpäiviä varten löytyi aina euroja. Omana syntymäpäivänäni hän saattoi unohtaa koko päivän.
Seurasin vierestä, kun he saivat aina parasta, ja minä olin hiljaa jos vain sanoin jotakin, minut leimattiin kiittämättömäksi. Muistan vieläkin, kun koulukenkäni hajosivat, koska olin käyttänyt samoja jo toista vuotta. Korjasin niitä liimalla, jotta vika ei näkyisi. Äitini näki tämän, mutta ei sanonut sanaakaan. Kolme päivää myöhemmin hän osti uudet kengät miesystävänsä tyttärelle, koska tämä ei kuulemma pitänyt edellisistä.
Itkin monet yöt miettiessäni, miksi äitini ei halunnut minua, vaan heidät. Eräänä päivänä ymmärsin, että olin hänelle taakka, ja päätin lähteä kotoa. Hän ei välittänyt. Eikä hän edes kysellyt perääni. Kuljin elämässä eteenpäin yksin, se oli rankkaa ja täynnä puutetta, mutta en luovuttanut.
Neljäviisi vuotta myöhemmin kuulin, että äidin miesystävä oli jättänyt hänet nuoremman naisen vuoksi, ja hänen lapsensa muuttivat omalle äidilleen. Nyt äiti jäi yksin. Tunsin surua hänen puolestaan, mutta en tiennyt, mitä voisin tehdä.
Joskus mietin, pitäisikö ottaa yhteyttä ja kysyä, mitä hänelle kuuluu. Pelkään kuitenkin, että hän suhtautuisi minuun samalla kylmyydellä kuin ennenkin. Ehkä on parempi jatkaa näin tietämättä toisistamme mitään. Mitä te neuvoisitte minulle?
