YKSIN KAKSIN
Kolmekymmentäkahdeksan vuotta sitten Sanni toi tulevan miehensä, Eeron, vanhempiensa luo Helsingin Lauttasaareen. Tarkoitus oli esitellä nuorimies ja kertoa, että avioliittoa suunnitellaan.
Heti, kun Sanni ja Eero seisoivat ovella, vanhemmat ymmärsivät mistä oli kyse. Sanni ei ollut koskaan aiemmin esitellyt poikaystäviään kotiväelle. Hän oli sanonut:
Ei niitä kannata esitellä. Sitten kun on jotain oikeasti vakavaa, tuon näytille.
Siksi vanhemmat tarkkailivat Eeroa todella tarkasti sen aikaa kun tämä jännityksissään istui pöydän ääressä.
Sanni lähti keittiöön ja isä seurasi perässä.
Teet nyt virheen. Tuon kanssa ei kannata avioon.
Miksi niin? Koska hän on maatalousalan miehiä? Sanni vaati perusteluja.
Ei se vain siitä johdu, vaikka silläkin on merkitystä. Käsitätkö, teidän ajatusmaailmat ovat aivan erilaiset. Mistä te puhutte? Olet kasvanut insinööriperheessä ja käynyt yliopiston. Hän taas on pienestä kylästä, kyllä ahkera, mutta yksinkertainen. Näkee kilometrin päähän. Jos jää hänen kanssaan, teidän välissä tulee aina olemaan yksi sana: ‘sivistys’.
Voi isä, nuo ovat ennakkoluuloja. Ei oppiminen ole koskaan myöhäistä. Hän rakastaa minua ja minä autan häntä, Sanni puolusteli varmana itsestään.
No, muista sitten tämä hetki. Ettei tarvitse jälkeenpäin valittaa, ettet tiennyt.
Häät järjestettiin. Alkuhuuma meni ohi. Tavallinen arki alkoi.
Sannin painostuksesta Eero haki iltakouluun, mutta opiskelu jäi yritykseksi. Sanni teki hänen koulutehtävänsä, kävi läpi teknistä kirjallisuutta josta ei ymmärtänyt mitään. Eero kävi pari kertaa tunneilla ja lopulta totesi:
Mitä mä tällä teen? Jos haluat opiskella, opiskele sinä.
Sanni yritti vielä saada miestä innostumaan, mutta turhaan. Eero oli vakuuttunut siitä, että tiesi jo tarpeeksi eikä halunnut käyttää aikaa “turhanpäiväisyyksiin”.
Tee miten haluat, Sanni huokasi ja antoi asian olla.
Ajatteli, ettei mies ole kuitenkaan tyhmä. Onhan Eero lukenut Sannin kirjahyllyn läpi, seuraa politiikkaa ja töissäkin pärjää. Tosin maaseudun tavat paistavat läpi, mutta mitäs siitä. Sellaisena hänet kerran rakasti.
Vuosien mittaan elämä vaikeutui. Eero ei välittänyt Sannin mielipiteistä, vaan halusi painottaa, että on talon pää. Julkisesti Eero sanoi asioita, joita Sanni häpesi syvästi. Joka kerta hän esitti asiansa sellaisella itsevarmuudella, että Sanni lyyhistyi.
Kävi ilmi, että Eero ei kyennyt tekemään ainoatakaan vaikeaa päätöstä. Kaikki vaikeudet jäivät Sannin harteille. Eero katsoi sen itsestäänselvyytenä:
Jos haluat remontoida, remontoi.
Jos tarvitset uuden jääkaapin, osta.
Parvekelasit? En minä siitä mitään tiedä, sinä haluat, niin tilaa itse!
Ainoa asia missä ei ollut kitinaa, oli mökki. Maalla Eero viihtyi ja teki työt kunnolla. Mutta mökkikausi on vain kolme, neljä kuukautta vuodessa. Muun ajan Sanni pyöritti arkea yksin.
Nuorempana asiat eivät häirinneet. Vuosien kuluessa vastuu alkoi painaa. Mies ei muuttunut miksikään; hänelle kaikki kävi näin. Koko yhteiselonsa aikana Eero ei tuonut Sannille tulppaaneja naistenpäivänä. Lahjoista mies totesi kerran:
Olenhan jo antanut sinulle lahjan, kaksi. Katsos tyttäret juoksevat ympäri asuntoa.
Sanni ei riidellyt, ei selitellyt, vaan hyväksyi tilanteen. Ajatteli: “Ei heillä päin ollut tapana lahjoja antaa. Kyllä tästä selvitään.”
Eero ei koskaan ollut sosiaalinen. Ei osannut, eikä halunnut olla tekemisissä ihmisten kanssa. Aluksi Sannin ystävät kysyivät, osaako hänen miehensä edes puhua. Sanni naureskeli, mutta oikeasti Eeroa ärsytti Sannin luonteva seurustelu muiden kanssa. Eeron suusta tuli karkeita sanoja Sannin ystävistä ja sukulaisista, omia kavereita miehellä ei koskaan ollut.
Sanni ei vain huolehtinut kaikista arkiasioista, vaan myös tienasi hyvin. Ei koskaan roikkunut miehen rahapussiin. Vaikeinakin aikoina löysi sivutuloja. Tiesi: Eero ei suostuisi ponnistelemaan. “Jos tarvitset lisää, hanki se itse!”
Pikku hiljaa Sanni oivalsi: Eeron kanssa ei ollut mitään puhuttavaa. Katselivat samoja asioita täysin eri näkökulmasta. Jos Sanni piti elokuvasta, Eero haukkui sen. Eeron leffoja Sanni ei kestänyt varttia kauempaa. Kirjoista ja musiikista oli turha keskustella.
Luonteet olivat täysin vastakkaiset: Sanni auttoi muita, teki kaiken toisten hyväksi, Eero oli itsekeskeinen. Lopulta: ruoat eivät natsaa, eivätkä kiinostuksen kohteet. Tunteet hiipuivat, lapset muuttivat pois. Yhteistä elämää takana yli kolmekymmentä vuotta yksin yhdessä, vieraita saman katon alla.
Eero puolestaan koki Sannin muuttuneen röyhkeäksi. Hänen mielestään vaimo ei kunnioita miestä, vaikka kantaa koko arjen. Mutta se oli muka vaimon velvollisuus.
Välillä Eero juo eikä säästele sanojaan: haukkuu Sannin vanhemman sukupolven, kaikki tämän teot ja sanat. Arvostelee ja loukkaa. Saa siitä outoa tyytyväisyyttä, kuin isäntä, joka muistuttaa palvelijalle paikkansa.
Krapulassa Eero ei ymmärrä, miksi Sanni tuskin puhuu hänelle.
Sanoinko muka väärin? Sanoinhan totuuden!
Ei millään ymmärrä, että asia ei ole niin yksinkertainen. Eeron “totuus” on vain hänen, muuta hän ei kuule.
Nyt Sanni istuu pöytäni ääressä ja kyynelten lomasta sanoo:
Olen niin väsynyt… Koko elämä kuin ruutitynnyrillä. Koskaan ei tiedä, koska Eeron päässä napsahtaa ja milloin elämä räjähtää. Olen väsynyt joustamaan ja sopeutumaan. Mutta mitä tekisin? Erota? En jaksa. Eero ei lähde minnekään, vaan jatkaa piikittelyä. Ja pahinta hän luulee olevansa oikeassa. Hänen raivopuheidensa jälkeen sairastan viikkoja. Keräilen palasia itsestäni. Loppujen lopuksi perhe, lapset ja nyt jo lapsenlapset… Yritän löytää syitä jatkaa. Sileyttää kaikki riidat, mutta Eero kokee voittaneensa ja aloittaa alusta.
Tuntuu että haluaisin vain huutaa… Mutta mihinkäs tästä lähdet? Kai voisin lähteä, mutta se onko siitä mitään hyötyä? Kun Eero juo, hän menettää järkensä kokonaan. Ja jos häivyn, paikallinen juoppoporukka valtaa asunnon. Sitä en halua kokea enää uudestaan.
On vain siedettävä… Omaa kotia ei halua heittää hukkaan.
Tiedätkö, kun lapset olivat kotona, tämä vastakohtaisuus ei vaivannut niin paljon. Oli muuta mietittävää. Nykyään, kun ollaan kahdestaan, on tuskallista. Kaksi vierasta ihmistä saman katon alla… Kolmekymmentäkahdeksan vuotta selkää vasten selkää.
Niin… Isä oli oikeassa. Sivistys… Se seisoo välissämme yhä.
