Olen ainoa lapsi kuulemma pitkään ja hartaasti odotettu, mutta rakastettu? No jaa, sitä en ole aina ollut ihan varma. Olin 23-vuotias ja viidennellä kuulla raskaana, kun aloin miettiä, olenko oikeasti biologinen lapsi vanhemmilleni. He kun ovat jo yli seitsemänkymppisiä, eikä meillä rahalla juuri juhlita. Asutaan vuokrakämpässä Helsingissä, ja nipin napin saadaan maksettua vuokra ja laskut. Opiskellaan molemmat mieheni Eeron kanssa, töitäkin tehdään niin paljon kuin pystytään, mutta eihän sillä heidän iässään enää tukia tipu, eikä meillä muutenkaan tilanne juuri kohene. Kaksi kertaa on ollut jo häädön uhkaa, ja ollaan jouduttu lainaamaan rahaa kavereilta; velkaa on, ruokaa tuskin, ja jatkuvasti ollaan talousongelmissa. Joskus mun vanhemmat auttavat parilla ruiskaisulla perunoita ja ruisleipää. He olivat kovasti sitä mieltä, että nyt pitää mennä naimisiin joten vuosi sitten marssittiin naimisiin maistraattiin ihan muitta mutkitta. Siinä vaiheessa vanhemmat alkoivat jo odotella lastenlasta.
Äiti varsinkin muistutti tämän tästä, että lapsi on tehtävä NYT, muuten tulen olemaan “vanha äiti”, ihan kuten hänkin. Mutta rehellisesti sanottuna, me ei oltu tippaakaan valmiita vanhemmuuteen ei rahallisesti eikä muutenkaan, joten ei pidetty kiirettä. Silloin vanhemmat tempaisivat esiin oikein houkuttelevan tarjouksen: jos tekisin lapsen, he lupaisivat antaa meille reilun kasan euroja, jolla voisimme ostaa omakotitalon jostain Savonmuan sydämestä. Silloin he eläköityisivät maalle, ja me saisimme pitää meidän Helsingin kerrostalokämpän. Pyöriteltiin tätä Eeron kanssa ja päätettiin, että saattaisi olla ihan hyvä ratkaisu ei enää viikoittaista stressiä vuokrasta, ja ylimääräiset rahat saisi sukanvarteen. Äitini vannotti, että hän hoitaa vauvaa kun jatkan opintoja.
Lupausten päälle luvattiin vielä finanssiapua kaikkeen mahdolliseen eikä kuulemma tarvitse murehtia tuttipulloista, vaatteista eikä edes vaipoista. Mutta arvaa miten kävi? Eivät ostaneet edes yhtä ainokaista vaippaa! Äiti kyllä soitteli raskausaikana lähes joka päivä ja kyseli, joko kaikki on valmista synnytykseen, kun itse en pystynyt edes ostamaan bodya ilman ahdistusta. Hän ehdotti, että Eeron pitäisi hommata vielä kolmas työpaikka, että kyllä nämä menot sillä hoituu. Kun muistutin äitiä heidän antamista lupauksista, hän vain kiisti koskaan luvanneensa mitään ja sätti meitä siitä, että oltiin niin ‘vastuuttomia’. Kun tyttäremme Kaisa sitten syntyi, vanhemmat yhtäkkiä muistelivat niitä rahojaan mutta siinä vaiheessa päätettiin Eeron kanssa, että ostetaan kämppä omilla säästöillä. Jos jotakin tässä opin, niin se, että Suomessa tuki ei aina tulekaan sieltä, mistä sitä eniten odottaisi ja joskus perhe tuntuu yhtä lämpimältä kuin helmikuu Oulussa.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
