YKSIN KAKSIN
Kolmekymmentäkahdeksan vuotta sitten Sirkka toi tulevan miehensä Erkki ensimmäistä kertaa vanhempiensa tupaan. Esitelläkseen. Kertoakseen, että aikovat mennä kihloihin ja avioliitteeseen.
Äiti ja isä ymmärsivät kaiken heti, kun näkivät ovenpielessä vieraan pojan. Sirkka ei ollut koskaan aiemmin tuonut kotiin poikaystäviään. Oli aina sanonut:
Mitä niitä esittelemään? Kun tulee oikea, kyllä te sen tunnette.
Niinpä vanhemmat tarkkailivat Erkkiä, joka istui pöydän ääressä vaivaantuneena ja puristi käsiään polvillaan. Sirkka käveli ulos jostain syystä, ja isä seurasi perässä.
Sirkka, teet virheen. Ei tuosta voi tulla sinun miestäs.
Miksi muka? Sirkka nosti leukaansa, koska hän on maatalouskoneiden kuljettaja?
Ei se siitä kiinni ole, vaikka silläkin on oma merkityksensä. Te olette vain niin erilaiset. Mistä aiot hänen kanssaan jutella? Kasvoit upseerin perheessä, korkeakoulun käynyt. Hän taas kunnollinen, työteliäs maalaispoika, mutta yksinkertainen. Se näkyy ensi silmäyksellä. Jos jäät hänen kanssaan, välillenne jää aina vain yksi sana: “äly”.
Höpö höpö, isä. Ennakkoluuloja vain. Minulle riittää, että rakastaa minua. Oppiakin ehtii myöhemmin, autan kyllä, puolustautui Sirkka, vakaasti uskoen olevansa oikeassa.
No, mieti sitten. Muista: “Ken ei vanhempien sanaa kuule, se elämässä harhailee. Älä myöhemmin väitä, etten varoittanut…
Häät pidettiin. Karamelli- ja kukka-ajan tunteet laantuivat, elämä rullasi arkimaisesti.
Erkin sai pitkän taivuttelun jälkeen hakeutumaan ammatilliseen opiskeluun iltakouluna, mutta kyllähän se opiskeluinto kuihtui heti. Sirkka kirjoitti hänen esseitä ja selasi teknistä materiaalia, jota inhosi. Erkki kävi pari kertaa tentissä, kunnes jätti kastin lopullisesti.
Mitä minä tällä teen? Jos kerran haluut, niin opiskelet itse, tokaisi hän.
Sirkka koitti perustella, mutta turhaan. Erkki tiesi muka jo kaiken tarpeellisen eikä aikonut puuhastella “turhuuksia”.
Olkoon sitten, Sirkka lopulta ajatteli ja antoi olla. Ei mies ihan tyhmä ole: onhan tuo kaikki kirjat nauttinut hänen kirjahyllystään, politiikastakin keskustelee mielellään. Töissäkin miestä arvostetaan. Maalaisuus haisee päälle, mutta minkäs teet. Siihenhän tässä rakastuin, eikö?
Vuosien myötä yhteiselo Erkin kanssa mutkistui. Mies ei piitannut Sirkan mielipiteistä, halusi aina osoittaa, kuka talossa määrää. Julkisesti laukoi jäykästi asioita, joita Sirkka häpesi sanoa edes yksinään ääneen. Tekemisen varmuudella ja painolla, joiden edessä vaimo meni sanattomaksi.
Kävi ilmi, ettei Erkki osannut tehdä päätöksiä. Kaikki perheen asiat jäivät Sirkan harteille. Erkki piti sitä itsestäänselvänä:
Jos meinaat remontoida, tee.
Jos uusi jääkaappi tarvitaan, osta.
Parveke pitää lasittaa? Tilaat, jos haluat.
Yksi asia toimi: mökkeily. Maalla Erkki osasi ja jaksoi tehdä hommia. Mutta sekin vain kolme neljä kuukautta vuodessa. Muuten Sirkka oli sekä vaimo että mies.
Nuorempana Sirkka ei välittänyt. Mutta kun taakka vuosien myötä kasvoi, raskaus alkoi painaa. Mies, joka oli tottunut vaimonsa järjestelyihin, ei aikonut muuttua. Ja miksi muuttuisi? Hänellä oli kaikki hyvin. Erkki ei koskaan tuonut kukkia Sirkalle naistenpäivänä. Lahjoista mies totesi kerran olkapäitään kohauttaen:
Olenhan antanut sinulle jo kaksi lahjaa, nuo kaksi tyttöä, jotka juoksevat tuossa.
Sirkka ei hermostunut, ei väitellyt, hyväksyi. Käänteli itselleen perusteluja: “Ei ole tottunut antamaan lahjoja, ei heidän tapansa. Kyllä kestän.”
Keskusteluissa Erkki oli alusta asti vaikea. Hän ei osannut, eikä edes halunnut, keskustella ulkopuolisten kanssa. Sirkan ystävät kysyivät aluksi, osaako hänen miehensä puhua ollenkaan. Sirkka naureskeli.
Erkkiä ärsytti, miten vaimo oli niin luonteva muiden seurassa. Kaikista Sirkan ystävistä ja sukulaisista Erkki puhui ivallisesti, mutta omia ystäviä hänellä ei ollut koskaan.
Sirkka paitsi ratkaisi kaikki perheasiat, myös tienasi hyvin. Ei koskaan tarvinnut olla miehen rahoista riippuvainen. Vaikeinakin aikoina keksi lisätuloja, tiesi ettei Erkki rasittaisi itseään. “Jos ei riitä, tee töitä!” Mies teki vain oman osansa töissä, ja siihen se jäi. Siihen oli tyytyminen.
Vähitellen Sirkalle valkeni: hänellä ja Erkillä ei ollut mitään puhuttavaa. Samoista asioista täysin eriävillä mielipiteillä. Jos Sirkka näki hyvän elokuvan, Erkki sanoi sitä hölynpölyksi. Erkin suosikit Sirkka ei kestänyt kymmentäkään minuuttia. Musiikki, kirjat sama tarina.
Luonteetkin täysin vastakkaiset: Sirkka on antelias, valmis antamaan itsensä muille. Erkki taas itsekäs, kiinnostunut vain itsestään. Ruokia syövät eri lautasilta, eivät jaa kiinnostuksen kohteita, tunteetkin viilenivät, lapset muuttivat pois. Takana kolmisenkymmentä vuotta yhteistä, mutta pohjimmiltaan yksinäistä elämää. Vieraat ihmiset samassa pesässä.
Erkki puolestaan ajattelee vaimon tulleen röyhkeäksi ja kiittämättömäksi, vaikka kantaa kaiken vastuullaan. Hänen mielestään Sirkka vain kuuluu hoitaa kaikki, ilman kiitosta.
Niinpä Erkki välillä ryyppää ja alkaa hyökkäillä: haukkuu jo haudatut vanhemmat, pilkkaa Sirkan sukulaisia, arvostelee jokaisen teon kapeasta näkökulmastaan. Loukkaa, halveksii, nauttii siitä kuin talon isäntä, joka laittaa emännän ojennukseen.
Krapulassa Erkki ei ymmärrä, miksi vaimo karttaa häntä.
Puhuinhan totta!
Sitä on turha selittää, että on monenlaisia totuuksia. Toista hän ei kuule, ei taida.
Nyt Sirkka istuu keittiön pöydässä, posket kyynelissä:
Olen niin väsynyt Koko elämä ollut kuin tynnyrissä ruutia. Koskaan ei tiedä, mitä mielijohdetta tuo päähänsä ottaa, ja milloin se räjähtää. Olen lopen uupunut sovittelemaan, mukautumaan, sietämään. Mitä muutakaan voin tehdä? Avioero? Mitä siitä seuraa? Erkki ei minnekään mene. Jää, ja imee vereni pisara pisaralta. Hirveintä on, että hän on täysin vakuuttunut olevansa oikeassa. Hänen “rehellisyytensä” jälkeen olen ihan rikki viikkoja. Kerään itseni palasista. Onhan meillä perhe, lapset, nyt jo lastenlapsetkin. Keksin syitä jatkaa. Koitan jutella ja rauhoittaa tilannetta. Ehkä hän näkee sen voittonaan, ja kiertää uusi kierros.
On sydän täynnä huutoa Mutta poiskaan ei pääse. Toki voisi lähteä, mutta mitä sitten? Jos ei minua ole, Erkki ottaa kaikki kylän ryyppykaverit meille ja särkee kodin kuin kissa. Tämäkin on jo koettu.
On vain kestettävä En raaski jättää kotia oman onnensa nojaan.
Tiedätkö, lasten kasvaessa meidän erilaisuus ei pistänyt silmään, ei masentanut. Ei ollut aikaa miettiä, kuulostella itseään.
Mutta kun ollaan kaksin, on sietämätöntä. Kaksi tuntematonta saman katon alla Näin kolmekymmentäkahdeksan vuotta.
Niin Isä oli oikeassa Äly. Se seisoo välissämme ainaSirkka nousee hitaasti, silittää pöytää kuin hyvästellen ja kuivaa poskiltaan viimeiset kyyneleet. Hän vilkaisee ikkunasta ulos hämärä laskeutuu pellon ylle, nurkalla huojahtelee omenan oksa kuin nyökkäisi rohkaisuksi.
Sillä hetkellä Sirkka päättää: tämä oli viimeinen kerta, kun hän kuuntelee väsymystään hiljaisuudessa. Hän kaivaa kirjoituspöydän laatikosta vanhan muistikirjan, jonka kannessa haalistunut kukkakuosi kertoo vuosikymmenten haaveista. Sirkka istahtaa alas ja alkaa kirjoittaa ei Erkin elämää, ei lapsiensa vaiheita, vaan itsestään. Pienin, rohkein sanoin hän avaa sydämensä paperille, piirtää tulevaisuuden ilman pelkoa tai alistumista.
Tekstiin kasvaa lupaus. Että tänä keväänä hän panee parvekkeen orvokit, mutta vain jos itse haluaa. Että ottaa junan ystävän luo toiseen kaupunkiin, vaikka Erkki jäisi yksin. Että uskaltaa nauraa, puhua ja olla ihan rehellisesti Sirkka, ilman pelkoa vähättelystä. Vuosi vuodelta on kantanut muita, nyt alkaa harjoitella kantamaan itseään.
Ikkunan takana lumi hiljaa suli, kevät harppasi lähemmäs. Kukaan ei nähnyt, kuinka pienestä, varovaisesta hymystä syttyi Sirkalle uutta valoa kasvoille. Hän ei ollut enää yksin, ei ainakaan itsensä kanssa.
Keittiön pöytä, jossa koko elämä oli kulunut, sai viimein olla rauhassa. Sirkka sammutti valon, hengitti syvään, ja ensi kerran vuosiin uskalsi ajatella: joskus on lupa lähteä, vaikka vain pienen askeleen päähän. Yksin, mutta ei enää yksinäisenä.
