Mieheni oli aina puhunut mummostaan lämpimästi. Hän vietti tämän luona joka kesä. Mummoa ei koskaan haitannut, että poika pyöri jaloissa päinvastoin, hänellä oli aina aikaa. Hänellä oli oma yritys, jota pyöritti täysin omassa rauhassaan: hän keräsi ja kuivatti yrttejä, joita sitten myi apteekkeihin ja terveyskauppoihin. Mieheni ei vieläkään tiedä, miten kaikki toimi käytännössä, mutta muistaa selvästi, että siihen aikaan mummo ansaitsi suhteellisen paljon markkoja verrattuna muihin.
Mummoni oli todella ainutlaatuinen persoona. Hän rakasti lastenlastaan, eikä säästellyt ruokapöydässä pöytä notkui aina lähiruoasta, kalasta, perunoista, leivästä ja marjoista. Sen sijaan hän ei antanut rahaa edes jäätelöön kioskilta. Kaikki olettivat, että mummo säästää jotakin varten. Hänen vanhassa puutalossaan oli suuret vaatekaapit, joissa oli monta lukittavaa lokeroa.
Pienenä mieheni yritti monesti kurkistaa, mitä kaapeissa oli, mutta mummo vastasi aina tiukasti, että kaikki liittyi “töihin”. Vuodet kuitenkin kuluivat ja Suomi muuttui. Yritystoiminta yleistyi, kilpailua tuli markkinoille, ja mummon yrttikauppa hiipui. Silloin hän rupesi hoitajaksi kansanparantajaksi, jolle tuli hyvin varakkaita asiakkaita. Hän ei ottanut maksua työstään, vaikka ihmiset yrittivät tarjota, ja kylillä kulki huhuja hänen taidoistaan.
Kävimme usein kyläilemässä, kun mummo vielä eli. Näimme, että hän eli hyvin vaatimatonta elämää. Vaatteet olivat vanhoja ja kuluneita, ruoka niukkaa. Veimme aina tuoretta leipää, juustoa ja kahvia tullessamme, mutta mummo torjui lahjat, sanoi ettei halua tulla hemmotelluksi oli tottunut pärjäämään vähällä.
Kun mummo lopulta nukkui pois, jätti hän talon miehelleni. Kun tulimme jakamaan jäämistöä ja siivoamaan taloa, huomasimme ruokakomerossa hyllytolkulla ruokaa mutta kaikki oli mennyt vanhaksi vuosia sitten! Asiakkaat olivat kantaneet hänelle ruokaa kiitokseksi, mutta mummo ei ikinä koskenut niihin. Vielä suurempi yllätys odotti kaappien takana: hyllyt olivat täynnä 90-luvun arvoesineitä, posliinia, astioita, kelloja ja muuta hienoutta kuin pieni museo täynnä unohtuneita aarteita. Kaikkea oli kymmeniä kappaleita.
Jäin miettimään, miksi hän sitoi varansa tavaraan, joka vain menettää arvoaan ajan myötä. En ymmärrä tätä naista. Hänessä oli jotain pohjimmaista suomalaisuutta vaatimattomuutta ja jonkinlaista salailua. Ehkä ajatus oli, että jonain päivänä niille kaikille tavaroille on käyttöä, tai ehkä turvallisuuden tunne tuli siitä, että kaapissa oli jotakin ylimääräistä. Silti jokin tässä kaikessa jää minulle arvoitukseksi. Toivon, että jonain päivänä osaisin arvostaa hänen valintojaan, vaikka en niitä täysin ymmärräkään.
