LAATIKKO KADONNEISTA LUPAUKSISTA
Viime aikoina aloin epäillä, että meidän kodissa asuu joku muu meidän lisäksi. Ei, ei kummitus ne kun ovat vakavia olentoja, jotka eivät vaivaudu puuhailemaan pikkuasioiden parissa.
Täällä kyse oli pelkästä arjesta. Joku kotitonttu, kai.
Ensin katosivat urheilusukkani. Yksi kerrallaan, tietysti. Pesukoneessa sellainen on vielä ymmärrettävää jokainen emäntä tietää sen tempun. Mutta nämä valkoiset ja punaraidalliset sukat, jotka vedän jalkaan aina kun menen salille, huomasin jatkuvasti laatikossa. Ne tuntuivat kuiskivan: milloin viimeksi käytit meitä?
Ja yhtäkkiä ne olivat poissa. Ensin toinen, seuraavana päivänä toinenkin.
Viikon päästä ne löytyivät samasta paikasta, johon olin ne jättänyt, siististi rullalle käärittyinä. Päällä oli epätasainen pala harmaata paperia, johon oli painettu vinoin kirjaimin:
“Olit meiltä unohtanut 127 päivää. Laskimme.”
Onko tämä sinun käsialaa? hyökkäsin mieheni Kimmon kimppuun, kun hän istui tyytyväisenä selaamassa uutisia. Yritätkö hienovaraisesti vihjailla, että olisi syytä liikkua enemmän?
Kimmo katsoi minua hämmentyneenä ja pudisti päätään täysin tietämättömänä.
No kai sitten ei huokaisin, vaikka en täysin uskonut. Kimmo on tunnettu vitsailija.
Seuraavaksi katosi suosikkihiussolkini se, jonka pidän aina eteisen peilin edessä. Ja se kallis huulipuna, joka oli “erityisiä tilanteita” varten ja kulki laukussani.
Löysin ne keittiön kaapista, pastapurkkien ja riisisäiliöiden välistä. Niidenkin seurana oli lappuja.
Hiussoljen lapussa luki:
“Voisitko jo päättää, haluatko pitkät vai lyhyet hiukset? En jaksa aina jäädä unohtuneena odottamaan.”
Huulipunan viesti:
“Koskas viimeksi oli se erityinen tilanne? Tässä minä kuivun odotellessa.”
Tämä ei ole enää hauskaa, sähisin Kimmolle, joka nukkui päiväunillaan odottaen ruokaa.
Onko järkesi tallessa? hän puuskahti närkästyneenä. Kuka tyhmä nyt tuollaista keksisi?
Kuulosti järkevältä. Kimmo ei ollut typerä, ja sydämeeni hiipi huoli.
Aloin muistaa tarkemmin, mihin tavarani laskin, ja välillä palasin tarkistamaan monta kertaa. Kävin jopa lääkärissä. Iäkäs terveysasemalääkäri totesi testien jälkeen, että muistini oli parempi kuin hänellä.
Silti tavarat jatkoivat katoamistaan.
Lempparikynät. Raidallinen pusero. Käsivoide.
Ja sitten, kaiken huipuksi, mökin avainnippu. Sen katoamista Kimmo muisti viikon, puuskuttaen ja pyöritellen päätään.
Minusta tuli levoton: nukuin huonosti, hätkähdin jokaista rapsahdusta, siirsin jatkuvasti puhelinta, avaimia ja lompakkoa paikasta toiseen.
Mutta eräänä lauantaina tapahtui jotain vielä oudompaa.
Päätin vihdoin siivota vaatehuoneen oli jo aikakin. Ja kas, tyhjästä saappalaatikosta löysin kaikki kadonneet tavarat. Ne oli aseteltu siistiin järjestykseen kuin kirpputorin hyllylle.
Pusero oli kiedottu lyhyen pliseeratun hameen ympärille. Lapussa luki:
“Ethän ole unohtanut tanssia?”
Kynät oltiin lajiteltu väreittäin:
“Näykkäät meitä aina, kun hermostut. Me väsyimme stressiin.”
Avaimet, yhdessä avaimenperässä kuin pitäen toisiaan kädestä:
“Tylsistytti kun kukaan ei käy mökillä. Mutta toisin kuin eräät, palasimme itse.”
Olin ihmeissäni.
Näiden lappujen sävy oli sekä pisteliäs, viisas että hieman surullinen kuin olisin itse kirjoittanut ne, toisessa elämässä jossa ehtii jutella tavaroilleenkin.
Olin jo sulkemassa laatikkoa, kun huomasin vielä yhden pienen, harmaan neliön pohjalla. Ilman mitään tavaraa. Vain viesti.
Kirjaimet vapisivat ja levisivät kuin niihin olisi tippunut kyyneliä:
“Sinä lupasit sille tytölle peilissä, että sinusta tulee taiteilija.
Minä olen se tyttö.
On hyvin yksinäistä täällä kadonneiden lupausten ja täyttymättömien toiveiden laatikossa.”
Istuin lattialla vaatehuoneessa pitkään, nojaillen täyteen ahdettuihin hyllyihin ja muistellen.
Näen itseni päiväkodissa, kieli keskellä suuta piirtämässä tusseilla taloa, aurinkoa, isää, äitiä ja pikkusiskoa.
Kuvataidetunnilla koulussa, missä akvarelliväri leviää kauniisti märälle paperille ja täyttää riemulla.
Öljymaalin tuoksu taidekerhossa. Museon hiljaisuus. Jokainen siveltimen veto kuin salainen sävel. Oppaan heleä selostus.
Uskoin, että tämä olisi elämäni.
Sitten vain harrastus. Välipala sielulle.
Sitten ei mitään.
Ei siksi, etten olisi ehtinyt aina löysin tärkeämpää, kiireellisempää, kunnes se lämmin odotuksen tunne sammui. Kuten sukat, kynät ja avaimetkin, hävisi jäljettömiin.
Sormeni kulki viimeisen lapun yli.
Tuntui kuin paperi olisi ollut lämmin ja elävä, nykinyt pienesti. Tai ehkä käteni vain tärisi.
Voisiko vielä yksi kiireinen kauppareissu tai uusi rikosromaani olla haaveita tärkeämpi?
Yöllä, unen karatessa, pyörin sängyssä. Lopulta kahdelta kömmin hiljaa pois lämpimistä peitoista.
Mihin sinä meet? Kimmo mumisi unisena.
Nuku nyt kuiskasin.
Jossain siellä laatikoissa vaatehuoneessa muistin nähneeni vanhat vesivärini, ajattelin itsekseni, ja ohittaessani eteisen peilin näin vilaukselta tytön katseen. Pelokkaan, mutta toiveikkaan.
